Lupa hiplailla eli License to touch

Otin keskiviikkona suunnakseni Mäntän. Tähtäimessä oli visiitti uuden karheassa Serlachiusmuseo Göstassa ja kuvataideviikkojen Pekilo-näyttelyssä.

Missä rakennus alkaa ja mihin se loppuu.

Ensimmäisestä olin ennen kaikkea "tiloissa" rakennuksen suhteen. Toki tuo tuollainen poptaidehenkinen näyttely lämmitti sekin kovasti Andy Warholiin ja Roy Lichtensteiniin 1980-luvun lopulla rakastunutta sieluani, mutta se rakennus. Onpa hieno, sanon minä. Ja istuu ihan käsittämättömän hyvin maisemaan vanhan rakennuksen viereen. Lähtökohtaisesti olisi nimittäin luullut, ettei siihen istu mikään muu kuin tuulessa huojuvat puut ja järven liplatus.

Pekilon näyttelylle annan tänäkin vuonna täydet pisteet. Saattaa  olla, että vuoden 2014 näyttely  pesi pikkuisen viimevuotisen kokoonpanon, vaikka sekin oli mielestäni tosi hieno ja mielenkiintoinen. Erityisen innoissani olin näyttelyn osallistuttavista töistä. Olo oli kuin jossain aiku

Pomppu Göstan käytävällä

isten Puuhamaassa kun välillä puettiin laseja ja hattua päähän, mentiin sisään paperikehikkoon, kurkistettiin luukuista tai tilattiin automaatista teokseen kuuluvaa kahvia.

Erityisen innoissani olin Pia Männikön teoksesta Some People Knit vuodelta 2014. Maalarinteipistä tehty sienimäisen onteloinen teos oli ihan itsessäänkin hieno, mutta äärimmäisen onnelliseksi minut teki teoksen vieressä oleva samasta materiaalista tehty miniteos ja kyltti ”Saa koskettaa”.

Kärsin ja kärvistelen toistuvasti näyttelyissä palavan koskettamisenhalun parissa. Tahtoisin kokeilla pintaa ja hipelöidä tekstuuria. Näpelöidä ja rapsuttaa. Joskus jopa painaa posken pintaa vasten.



...ja Männikön teos johon saa
koskea.

Pia Männikön teos johon ei saa koskea...

Asioihin tutustuminen koskettelun kautta esiintyy elämässäni ihan kaikessa. Tämä ei siis ole vain joku taiteen liittyvä perversio. Viime viikolla esimerkiksi ihailin Muuramen rompetorilla vanhaa komeasti muokattua autoa. Mieheni sanoi minulle kolmasti ”Älä koske”, sormieni hapuilevan janoisina peltien kaarteita ja ovien pääkallonuppeja. ”Ärsyttävää komentelua”, mietin hiljaa mielessäni, vaikka samalla tiesin ohjeistuksen olevan ihan paikallaan ja tulleen enemmän kuin tarpeeseen.. Koskettaminen on niin ominainen osa luonnettani, että vaikeampaa olisi kaiketi vain katsomisen kieltäminen.



Täkin olisin tahtonut hiplailla.

Sanottakoon kuitenkin, etten normaalisti lääpi gallerioiden tauluja ja patsaita. Muutaman kerran olen näin kuitenkin tehnyt ja saanut vartijalta melkoista satikutia. Viimeinen hento ja mielestäni harmiton hipaisu tapahtui Tampereella H.R. Gigerin näyttelyssä. Vaikka ymmärsin ja ymmärrän yhä, etteivät teokset kestä kaiken kansan koskettelua, en kyennyt hillitsemään itseäni. Sormeni painoivat varovasti mestarin suunnitteleman sohvan pintaa tarkistaakseen onko tässä nyt kyse pehmeästä vai kovasta materiaalista. Vartijan sormi ja kovaääninen ojennus kantautui heti selkäni takaan. (mistä se siihen oli edes tullut). En sentään lentänyt niska-perse-otteella näyttelystä ulos, mutta nöyryytyksen ja häpeän arvet olivat syvät. Luulen, etten voi koskaan enää katsoa Aliens-leffoja tuntematta pientä nolouden tuntua sydämessäni.

Gigeristä lähtien olen kyennyt hillitsemään itseni. Sanottakoon, että helppoa se ei ole. Näin ollen huomatessani Männikön ”Saa koskea” –kyltin, sydämeni hypähti onnesta.

Mieheni oli jatkanut näyttelyn kiertämistä jo kauas eteenpäin ennen kuin laskin antaumuksella hipelöimäni teippityön takaisin hyllylle. Huokaisin ja totesin: ”Onpa hienon näköinen ja tuntuinen”.

Ja tälle Meri Pauran työlle olisin kiivetä.