Kolumni Keskisuomalaisessa 8.8.2014
Ajokortillisen elämäni ensimmäisinä 20 vuotena en saanut ainuttakaan sakkoa. Sitten viimeisen kuluneen parin vuoden aikana niitä on rapsahtanut kaksin kappalein. Toinen peltipoliisilta ja toinen parkkipirkolta.
Ensimmäisestä syytän sukulaismiestä, joka neuvoi tuon muka pöntöttömän reitin. Toiselle en löydä itseni ulkopuolista syyllistä. Väänsin nimittäin ihan itse, pikku kätösini parkkikiekon osoittamaan väärää aikaa, jolloin armoton pysäköinninvalvoja jätti tuulilasiin tervehdyksensä.
Kolmaskin sakko oli ihan lähellä. Sekin koski parkkikiekkoa, jonka poissaolon huomasin vasta palatessani autolle. Onneksi pysäköinninvalvoja ei tuolloin osunut paikalle.
Yritin luikerrella eroon saamastani parkkisakosta vetoamalla kiireeseen ja hataraan päähän. Eivät tehonneet ja hyvä niin. Muutoinhan sitä nimittäin voisi säilyttää vakituiseen kojelaudalla väärässä ajassa olevaa kiekkoa ja todeta aina, että ”Voi kauhea kuinka höpsö taas olin. Anteeksi kauheasti.”
Kaksi sakkoa ei ole vielä paljon, mutta niiden saantitiheys on mielestäni vähän huolestuttava. Sen sijaan, että ryhtyisin nyt purnaamaan saamistani sakoista, mietinkin syystä huolestuneena, että tämäkö on seuraavien 20 vuoden tendenssi. Että ensimmäiset 20 vuotta menivät puhtain paperein ja seuraavat 20 mitä ilmeisemmin ilman papereita. Sakkoja kun ei käsittääkseni ihan tolkutonta määrää tarvitse saada kun valtio ottaa jo kortin ensin toviksi ja sitten vähän pidemmäksi toviksi huostaansa.
Hassua muuten, että sakkojen yhteydessä käytetään nimenomaan saada-verbiä. Ikään kuin sakotetuksi tuleminen olisi jotenkin positiivinen tapahtuma – odottamattomaan lahjaan verrattavissa oleva iloinen yllätys.
Orastavan kortittomuuteni innoittamana, jos siitä nyt voi innostua, ryhdyinkin miettimään miten elämäni luontuisi ilman autolla ajoa. Jo pelkkä ajatus tuntui muka tuskallisen hankalalta. Näin siitäkin huolimatta, että tähänastisistakin elinvuosistani puolet ovat luonnistuneet ilman omaa ajoa.
Lapsena nautin toki vanhempieni kyydistä, mutta saattoi kulua viikkoja ja jopa kuukausia, etten käynyt yhdenkään nelipyöräisen kyydissä. Matkat kuluivat jalkaisin ja polkupyörällä. Jälkimmäisestä polviani koristaa yhä lukuisten pikkukolareiden ja syöksylaskujen arvet.
Oman kortin saatuani asuin heti kärkeen pari vuotta Ranskassa ja risteilin paikasta toiseen lähinnä bussin ja metron kyydissä. Opiskeluaikanani taas auton hankkiminen tuntui yhtä utopistiselta ajatukselta kuin sivuaineappron suorittaminen kesäloman aikana. Ihan mahdotonta ja tarpeetonta siis.
Lähimenneisyydestänikin löytyy autoton kausi. Muutama vuosi sitten silloinen kaarani irtisanoi hetkellisesti kahdenvälisen sopimuksemme ja risteilin monta talvista kuukautta Muuramen ja Jyväskylän väliä linja-autolla. Siitäkin selvisin hengissä, koska olen nyt tässä.
Männä vuosia muistellessa mieleeni tuli, että voisihan sitä boikotoida autoa muistakin kuin pakottavista syistä. Käyttää useammin jalkoja, pyörää tai skootteria.
Tästä huolimatta olen kuitenkin miettinyt muistilapun teippaamista sinisen salamani sivuoveen. Vähän samaan tapaan, kun monella muistisairaalla vanhuksella on ulko-ovessa avaimen kuva tai lapsenlapsen kirjoittama ”älä mummi-rakas lähde yksin ulos” -muistutus.
Minun lapussani voisi olla parkkikiekon kuva. Nopeusmittarin tuntumaan sijoitetussa lapussa taas olisi sen kirotun sukulaismiehen valokuva. Kuvasta saa tosin enää vaivoin selvää. Kuukaudet tikkataulun keskiössä ovat jättäneet siihen jälkensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti