Kun junatädistä tuli setä

Kolumni Keskisuomalaisessa 22.8.2014

VR:n kuulutuksia 1980-luvulta lähtien tehnyt Eija Ahlberg muuttui kesällä Reidar Waseniukseksi. Ei toki minkään lääketieteellisen operaation kautta, vaan ihan vaan niin, että Eija lähti ja Reidar jatkoi hänen duuniaan.

Yleensä reagoin varsin kaihoisasti tämän tyyppisiin juttuihin. Siihen, että joku vanha – melko vähäpätöinen, mutta perinteikäs – asia muuttuu. Taisin kuuluttajavaihdoksenkin takia pikkuisen ripotella tuhkaa hiuksiini ja esittää pätkiä karjalaisista itkuvirsistä. Myin siis lähtökohtaisesti maitani ja aloitin kaikki aihetta sivuavat kommenttini varsin aikuismaisella argumentaatiolla tyyliin ”en tykkää” tai ”ihan tyhmää”.

Kävipä sitten kuitenkin niin, että vasta kolmannella muutoksen jälkeisellä junamatkallani havaitsin rouvan muuttuneen herraksi. Näin siitäkin huolimatta, että kuuntelen yleensä junakuulutukset melko tarkasti varmistuakseni, etten ole taas väärässä paikassa. Pari kertaa nimittäin olen ollut ja se ei ole kivaa. ”Hups, väärä juna” –kommelluksia kun ei tapahdu koskaan sellaisina leppoisina päivinä kun ei ole kiire minnekään, fysiikkaa ei rasita armoton univelka eikä selkää pitkin lorise hikivana. Yleensä juurikin päinvastoin. Eli silloin kun on valvonut vuorokauden, tulevan kummitytön ristiäiset tai omat häät alkavat parin tunnin kulutta ja lämmintä on +27 tai vaihtoehtoisesti – 27-astetta. Toisin sanoen päivinä, jolloin Hups!-toteamuksen sijaan suusta tulee paljon voimaperäisempiä ilmauksia.

Mutta palataanpa siihen, että en erota setää tädistä. Kuunneltuani tätikuuluttajaa vuosikausia luulin, että minulla on tämän ääneen jonkinlainen retro-nostalginen side. Että kun tulevaa asemaa ja raidevaihtoja kuulutetaankin ilman intonaatiokuoppaa tuntisin kaipauksen piston sydämessäni. Vähän samaan tapaan kuin jos vaikka Nalle Luppakorva -tunnari esitettäisiin yhtäkkiä stadilaisittain murtavalla naisäänellä.

Luulin kuitenkin väärin, sillä minä tunteeton nainen en edes huomannut kuuluttajan sukupuolenvaihdosta. Minulle näyttää siis olevan ihan sama kuka siellä VR:n kaiuttimissa horisee, kunhan horisee.

Googletettelin tätä kolumnia varten tovin VR:n kuuluttajavaihdoista ja törmäsin toistuvasti Reidar Waseniuksen kuvaan. Vaaleahiuksinen mies poseeraa veturin edessä ja höpöttää videopätkällä työtehtävistään. Miehen edeltäjän kuvan näin senkin vasta nyt ihan ensimmäistä kertaa – reippaasti työtehtävän päättymisen jälkeen.

Persoonattoman ja kasvottoman kuuluttajan sijaan junassa puhuukin nyt siis tuo mustaan pomppaan pukeutunut mies, joka hymyilee vähän velmusti. Tämä johtanee siihen, että olen epäilemättä kohta taas väärässä junassa: sen sijaan, että tarkistaisin junan tietoja, muistelen nimittäin Waseniuksen tarinaa yöjunamatkasta Kaija-äidin kanssa ja ennen kaikkea sitä hymyä, joka miehellä on tämän todetessa suosikkikuulutuksekseen ”junassa on ravintolavaunu” -pätkän.

Lopputulemana todettakoon kuitenkin, että Wasenius tekee minut iloiseksi. Oli nimittäin hienoa huomata, että ennakko-oletukseni vastaisesti olenkin kehityksen – en jääräpäisesti junnaavan retroilun nainen. Näin ollen VR:n kuuluttajasetä on ihan ehdoton suosikkini ja Ahlbergille toivotan mielekkäitä uusia työtehtäviä.