Valitusvirsi

Risto Puurusen kolmiulotteinen valotyö
(joka ei itseasiassa ole tämä)oli Haihatuksen
tämän vuoden parhaimmistoa.

Huomaan, että olen taipuvainen käsittelemään blogissani lähinnä kulttuuririentoja joista olen pitänyt. Jottei homma menisi ihan ylettömäksi hehkuttamiseksi, eikä lukijat eläisi illuusiossa, että diggaan melkein mistä vaan, on paikoillaan mainita muutama hutikin.
Lähihistoriastani niitä tulee heti mieleen kaksi.

Ensimmäinen oli Korpilahden teatterin Katsastus-näytelmä. Tuon Matti Ijäksen klassikon vääntäminen teatterin lavalle, kuulosti jo alkujaan huonolta idealta. Menin kuitenkin paikalle, mutta en palannut väliajan jälkeen enää saliin.

Ei sillä, että esitys olisi ollut JÄRJETTÖMÄN huono. Se oli vain huono ja koska olin saanut liput ilmaiseksi, mieleeni tuli nähdäkseni ihan oikeutettu kysymys: miksi katsoisin tämän loppuun jos mieleen tulee monta paljon viihdyttävämpää tekemistä sunnuntai-illaksi. Näytelmät eivät kokemukseni mukaan sitä paitsi koskaan muutu puoliajan jälkeen paremmiksi. Usein aivan loistavakin näytelmä on jälkipuolella pikkuisen pitkitetyn oloinen ja jännite on laskenut korkealta jo ihan normaalitasolle. Jos alku on huono, on loppu oletettavasti alhaalla kuin lehmän häntä.



Sampsa Virkajärven töissä oli hienoa
herkkyyttä.

Luikin siis himaan, vaikka moinen paikalta katoaminen vähän nolotti. Koskaan ennen en ollut jättänyt näytelmää kesken. Olin lusinut kulttuurielämykseni vaikka kuinka oli maistunut puulta, pylly oli puutunut ja ajan kuluksi olin kertaillut mielessäni seiskan kertotaulua. Nyt olin kuitenkin sisimmässäni onnellinen, ettei mennyt aika hukkaan kun kivempaakin tekemistä oli.  Olen oppinut, että jos aika on kortilla, pitää kaikkea omaa aikaa osata arvostaa. 

Sanottakoon, että aiempina Korpilahden teatteri visiitteinäni olen ollut tyytyväinen tai jopa äärettömän innoissani. Annan harrastajateatterille anteeksi monta asiaa – pikkuisen kömpelöt näyttelijäsuoritukset, ontuvat juonikuviot ja kaatuilevat lavastukset. Umpitylsyyttä en kuitenkaan anna.

Paavo Halosen työt istuivat Haihatuksen yläkerran
komeaan, mutta hengitysteitä haastavaan ympäristöön.

Se toinen kulttuurikokemus, joka ei saanut minua nostamaan peukkuja oli vuosittainen Joutsan Haihatus. Näyttelyssä oli toki muutama toimiva juttu ja yläkerran puitteet ovat edelleen mahtavat, jollei kurkun tukkiva homepilvi haittaa. Tänä vuonna kuitenkin tuntui, että noin 80 prosenttia töistä oli kömpelöä ja ennen kaikkea ideatonta ITE-taidetta, joka ei herättänyt muita ajatuksia, kuin että ajaisiko Karoliinan Kahvimyllyn kautta kotiin.

Ja sitä kauttahan sitä sitten myös ajettiin. Kakku oli hyvää, muttei enää niin idyllistä kuin silloin joskus. Tähän vaikutti kenties uusi miljöö, mutta myös se, että näitä keskieurooppalaisia paksuja kakkuja saa nykyisin jo monesta muustakin paikkaa.

Niin että kyllä minä niin mieleni pahoitin vaikka kyseinen Tuomas Kyrön "hokema-teossarja" on mielestäni ihan paskaa sekin miehen muuhun tuotantoon nähden. PÖH!

Haihatuksen yläkerta on ihana paksuine hirvilattioineen ja pehmeine valoineen. Kuvassa taiteilija Paavo Halonen kyykistelee töittensä keskellä koiransa kanssa.