”Anna sen soida, anna sen soida…”

Kolumni Keskisuomalaisessa 28.8.2015

 

Olen tänä vuonna muun muassa kaatunut rappusissa, tippunut vauhdissa koiravaljakon vetämästä reestä ja kompastunut kivuliain seurauksin luistimilla. Viimeisin haverini, joka tuskin jää tämän vuoden viimeiseksi, on kylpylän vesiliukumäessä murtuneet kylkiluut. Tästä on aikaa reilun viikon verran ja jos luoja suo, en ennen kolumnin ilmestymistä ole törmäillyt tämän enempää.

Minut paremmin tuntevat lukijat nyökyttelevät tässä kohdin ymmärtävästi ja toteavat jotain sen tapaista kuin, ”niinpä tietenkin” tai sarkastisesti ”onpa yllättävää”. Mieheni on jo hyvän aikaa sitten antanut minulle lisänimen motoRiikka, josta en tällä vauhdilla tule kai koskaan pääsemään eroon.

Olen siis poikkeuksellisen tapaturma-altis, mutta lähes yksinomaan omasta syystäni. Harvoja ovat ne kerrat jolloin satutan itseni jonkun toisen avustamana. Näin vaikka mielessäni toki yhä kummittelee kymmenen vuoden takainen puusavotta, jossa eräs nimeltämainitsematon lähisukulainen kaatoi päälleni puun. Sanoi, että vahingossa, mutta tiedä häntä…

 

Mutta siis. Ymmärrän että on täysin edesvastuutonta ja älytöntä pirujen seinille maalaamista alkaa nyt jauhaa siitä, kuinka en ole kolhinut itseäni liikenteessä. Näin ollen en asiasta kirjoita. Sen sijaan kirjoitan siitä kuinka odottamattomia vahinkoja voi tapahtua liikenteessä. Kuinka se vaarallisin hetki on oikeastaan se, jolloin vaaraa ei muka ole. Vähän niin kuin vesiliukumäessä ei osaa varoa muuta kuin hurjan vauhdin aiheuttamaa hassua tunnetta vatsan pohjassa. Mieleen ei tule, että kurvissa voi runnoa kylkensä kourun reunaan niin, että tuntuu. Ja tuntuu vielä viikon päästäkin. Ja varmaan kolmen viikon päästäkin.

 

Mutta siis liikenteestä. Jos on kova ruuhka, hurjapäitä tiet täynnä ja taivaalta sataa vuoroin vettä, räntää ja sulaa laavaa, olet ylivarovainen ja jatkuvassa alert-tilassa. Et ylläty mistään ja osaat todennäköisesti reagoida oikein vaikka puskasta esiin juoksevaan norsuun.

Jos kuitenkin keli on sopivalla tapaa aurinkoinen, tiet ovat melkein tyhjiä ja sinulla ei ole kiire minnekään, on uhka suurempi. Letkeän huolettoman automatkan aikana voi helposti keskittyä vähän liiankin intensiivisesti radiosta tulevan biisin laulamiseen.

 

Tällaista turvallista fiilistä astetta vaarallisempi on nähdäkseni tilanne, jossa kuski unohtaa olevansa liikenteessä. Usein autoilija, joka tekee outoja väistöliikkeitä ja mutkitteluja on puoliksi toisessa maailmassa – Ei Narniassa vaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Ennen vanhaan sitä mietittiin, että onko epävakaan auton kuski humalassa. Nyt mietitään onko tämä Twitterissä, Facebookissa vai Instagrammissa.

80 kilometrin nopeudessa auto etenee parikymmentä metriä sekunnissa. Facebook tykkäysten tarkistaminen vie helposti pari sekuntia. Sähköpostiin uppoutuminen sitäkin enemmän ja jos puhelimen toisessa päässä on vaikka yli-innokas puhelinmyyjä, tekee mieli sulkea silmät melkein lopullisesti. Noina toveina ja muka ohikiitävinä hetkinä ehtii metsästä rynniä tielle vaikka parikin elefanttia.

 

Lapsikuoro lauloi 1950-luvulla Georg Malmsténin Liikennelaulussa, että ”muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä”. Eipä olisi laulajat arvanneet minkälaisia vaaroja sitä 2015 vuoden liikenteessä oikein piileekään.

Ja jottei menisi ihan niin sanotussti jeesusteluksi ja toisten syyttelyksi, on toki todettava, että jos puhelimeni soi, minä vastaan siihen. Näin vaikka Elastinen laulaa päässäni ”Anna sen soida, anna sen soida”.