 |
| Sami Liuhdon taudinkuva on Liuhto itse (keskellä) ja Mikael Öhman, Joonas Almila, Tahvo Himanen, Juho Alho ja Patrick Vena. |
Tartun vähän melankolisena levyyn, jonka biisiluettelosta silmiini pomppaa ensimmäisenä Balladi valmiiksi kuolleesta rakkaudesta. Laulu viittaa nimellään siihen, että rakkaus kuolee aina. Voiko tällaisesta tykätä.
Kirjallisuudentutkija minussa hyrisee kuitenkin kohta innostuneesti runoista kumpuavien tekstien lukuisille intertekstuaalisille ja populaarikulttuurisille viitteille, historiansivujen havinalle ja eilisen uutisille. "Huda hudaa" se huutaa.
Viitteet tuovat tekstiin pelkkiä sanoja enemmän sisältöä. Ne antavat kuulijalle mahdollisuuden kaivautua mielen syöveriin tai vaikka nettiin tarkistamaan miltä se Turun runopiirien Tapani Kinnunen oikein näyttää, kun runossa mietitään olisiko kertojasta homostelemaan tämän kanssa.
Kaikkia Sami Liuhdon runojen viitteitä en toki ymmärrä, mutta hyvä niin. Mikään ei nimittäin ole surullisempaa kuin runo, jonka viittaukset aukeavat ensi kuulemalla. Tai no joo. On kai niitä vähän surullisempiakin asioita.
Jo parin kuuleman jälkeen huomaan tapailevani levyn biisejä. Lauleskelen ranskalaisten tulosta ja haluaisin ladata kaikkien käymieni keskustelujen loppukaneetiksi tokaisun "päivät rakasti elämää, yöt veti viinaa". Melko pian huomaan olevani myös sitä mieltä, että haluaisin elää todellisuudessa, jossa tämä jälkimmäinen "Avoimien ovien yö" -biisi olisi se radiosta toistuvasti tuleva kesäbiisi nykyisten lällätysten sijaan. En siksi, että kaipaisin kannustusta astetta kosteampaan elämäntapaan, vaan siksi, että olisipa ihana elää maailmassa, jossa näin moninainen musiikki ja runous olisivat valtavirrankin sielunruokaa. (alla linkki biisiin)
Runoilija Liuhdon kieli on herkullisen liikkuvaa. Uusi säe voi muuttaa edellisen merkityksen hetkessä ja ravistaa kuulijan ihan eri tunnetilaan.
Tältä kuulostaisi radion kesäbiisi,
jos minä saisin päättää.
Aina kappaleiden kohdalla mieleen jääminen ei toki ole hyvä asia. Maailmasta löytyy tukuttain korvamatoja, joista eroonpääsemiseksi olisit valmis vaikka pienimuotoiseen lobotomiaan. Tämän levyn kohdalla moisiin toimiin ei halua ryhtyä. Päässä toistuva "Peut-être qu'un jour" -kappale tekee minut onnelliseksi. (alla linkki biisiin)
Levyn kansi on Jussi Pajuniemen käsialaa.
Osin kirkkoholvin kaikuinen "Miksei musiikki soi" taas sopisi mainiosti taustalauluksi ajettaessa siihen viimeisen mutkaan ja kallioleikkaukseen. Ei niin, että biisi moiseen rohkaisisi. Kappaleessa vain on oudon lohdullinen lopunajan tunnelma.
"Katson silmät kiinni tulevaisuuteen.
Olisipa elämäni viimeinen päivä jo ollut.
Miksei musiikki soi."
Levyn viides biisi koostuu katkonaisesta kolinasta ja suhinasta. Lopuksi kuuluu "kiitos" ja yleisön taputus. Tämä livetilanteessa taltioitu 4'33" menee minulta pikkuisen ohi jo siksikin, että ensimmäisen kuuntelun jälkeen skippaan sen automaattisesti.
En tiedä mikä kappaleen funktio on. Ehkä sen on tarkoitus toimia eräänlaisena levyn kesuurana – runomittaopista lainattuna taukona. 4'33" on ns. hälysäveltäjänä tunnetun J.Cagen käsialaa ja aukeaa paremmin Youtuben kautta katsottuna. Muut levyn kappaleet on säveltänyt Mikael Öhman.
Öhmanin musiikki kuulostaa korvaani Aino Vennan pikkuisen sekopäiseltä, mutta hyvin taiteelliselta ja kokeilunhaluiselta velipuolelta. Yhdessä runoilija Liuhdon runojen kanssa se muodostaa tyypin, joka voisi olla Kalervo Palsan ja Leevi Lehdon rakkauslapsi. Sielukas ja herkkä olento, joka ei kuitenkaan välitä paskan vertaa siitä tykkääkö kuulija vai ei.
Tuntemuksiani SLT:n levystä voi kuvailla hyvin Liuhdoin omin sanoin:
"Susta tulee oudot fiilikset, niitä olen aina rakastanut".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti