Olin keväällä äitini kanssa Islannissa. Ihailimme geysirejä, lojuimme kuumissa lähteissä ja huokailimme kuu-maisemalta näyttäville laavakentille. Laavan halkeamissa oli helppo kuvitella asuvan yhden tai useammankin niistä Islannin maahisista tai trolleista, joihin kaikki paikalliset uskovat, vaikka muuta väittäisivätkin.
Mutta siis. Mitenkäs tämä liittyy autoiluun ja liikenteeseen? No autoihin ei mitenkään, mutta liikkumiseen siten, että osallistuin reissulla myös valasretkelle. Äitini oli sitä mieltä, että valaita mennään katsomaan, kun kerta niin lähellä niiden elinaluetta ollaan. Itsekin liputin ajatusta, vaikka takaraivossani kaikui kokemuksesta kumpuava kysymys: haluanko varmasti aallokossa hervottomasti heiluvaan veneeseen.
Suuntasimme satamaan, koska olen vasta keski-ikäinen enkä ole siksi vielä kaikista kokemuksistani osannut vetää syy-seuraus johtopäätöksiä. Ensimmäisellä yrityksellä lipunmyyjä varoitteli myrskystä. Tuuli oli niin kova, että siihen olisi voinut nojata. Tämä ei kaiketi luvannut kivaa keliä avomerelle. Naisen kehotuksesta päätimme kokeilla myöhemmin uudestaan.
Jos oikein käytti mielikuvitusta oli tuuli kahden tunnin päästä ehkä vähän lempeämpi. Hyppäsimme siis veneeseen. Mistään soutuveneen kokoisesta purkista ei sentään ollut kyse vaan kolmekerroksisesta paatista, jonka alakerrasta sai ostaa virvokkeita. Yläkannelle menijöille suositeltiin kelluntapukuun sonnustautumista.
Retken ensimmäiset 30 minuuttia olivat ihania. Reykjavik kaikkosi taakse ja linnut pyörivät laivan ympärillä. Sää oli kirkas ja tuijotin hypnoottisen innokkaana merta. Oletin valaan tulevan tervehtimään minua hetkenä minä hyvänsä. Matkan jatkuessa katseeni kiinnittyi kuitenkin huomattavasti pienempään ja posliinireunaiseen vesielementtiin.
Se hetki, jona kuulet kanssatoverien heittävän pitkää sylkeä, mutta olet itse vielä ihan kunnossa, on kammottava. Suupieleen pyrkii pieni osaaottava hymy, vaikka samalla aavistat mitä tämä enteilee. Että kohta sinä olet – et nyt ihan kuoleman – mutta ainakin huonon olon oma.
Elävimmin mieleeni jäi takakannella nainen, joka oli jo satamassa vähän vihreä naamaltaan. Varttia myöhemmin hän upotti kerta toisensa jälkeen päätään paperipussiin puolison silittäessä kannustavasti selästä. Nainen näytti kaikkensa antaneelta ja alistuneelta – Jotakuinkin samalta kuin minä puoli tuntia myöhemmin.
Kumartuessani samankaltaisen pussin ääreen, näin naisen huulilla pienen ja voimattoman hymyn. Tuntui kaiketi kivalta saada kohtalotoveri. Minä en nähnyt tässä mitään kivaa.
Jos joku lukija nyt miettii, että miksen ottanut pahoinvointitabletteja niin sanottakoon, että otin kaiken mitä laillisesti keksin. Ranteissa oli pahoinvointia ehkäisevät rannekkeet ja vatsassa inkivääriä ja lääkepohjaisiakin tabuja. En ollut syönyt juuri mitään pohjalle ja juonut ohjeistuksen mukaisesti reilusti vettä. Ei auttanut.
Reissun prinsessa-hetkeni liittyi lohduttomaan kakomiseen tummennetun lasioven takana. Poistuessani laivasta, huomasin, että tuo oven tummennus toimi vain yhteen suuntaan ja laivan kahvilasta oli esteetön näköala puklailu performanssiini. Kiva, sanon minä. Luulen, että oven kohdalla istuneiden mieleen tuli joku ihan muu adjektiivi.
Äitini, joka siis ei voinut pahoin lainkaan, ihaili aallokkoa laivan sisätiloista. Minä hoipertelin kannella, jossa toki heilui enemmän, mutta jonka kylmässä tuulessa sain pidettyä edes osan sisäelimistäni vatsassa.
Näin toki valaita ja delfiinejäkin, mutta siinä puhallellessani sappirikasta sylkyä, mietin onko tämä tämän arvoista. Olisi pitänyt päästä tekemään vähintään sinunkauppoja noiden meren eläväisten kanssa, jotta olisi ollut. Astuessani kolme tuntia myöhemmin huulet sinisinä, koko maailma pyörien ja askel hapuillen laiturille vannoin, ettei enää koskaan.
Muutama viikkoa myöhemmin seisoin taas veden äärellä. Valittavana oli 45 minuutin myrskyratsastus kaukaiselle saarelle tai vartin pyrähdys lähemmäksi. Tunsin itseni melkein aikuiseksi osatessani valita sen lähisaaren.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti