 |
Mäntän paviljonkiin tuotu talo oli vaikuttavampu ulkoa
kuin sisältä päin. |
 |
Niin tekisi mieli lisätä tähän Sandor Valyn työn oheen videopätkä,
jossa mieheni laulaa lapsenäänellä videokuvan päälle,
mutta eipä taitaisi tuo siippa antaa moiseen lupaa.... |
Vietin viime perjantaine siin sanottua kulttuuripäivää suuntaamalla Mänttään. Kohteena olivat kuvateideviikkojen Pekilo ja Serlachius-museoista Gösta paviljonkeineen. Matkalla pistäydyttiin vielä Jämsänkosken vanhassa myllyssä ja illalla mentiin leffaan katsomaan Mad Maxia. Monen sortin kulttuujuttuja siis.
En pureudu näyttelyihin ja muuhun sen enempää kuin toteamalla, että Pekilo on aina ollut suosikkina ja on sitä yhä. Mäntän paviljonki taas on jo itsessään niin upea, että se jättää hienosti Göstan vanhan varsinaisen talon varjoonsa.
Näyttelyyn siirretty vanha talo oli upea ulkoapäin, mutta asteen verran nolon kummitustalomainen sisältä. Elokuvissa harmitti kotiin jääneet korvatulpat...
Se mistä kirjoitan tällä kertaa on kulttuuri ja siitä nauttiminen. Vaikka pidän kovasti yksinkin näyttelyissä haahuilusta, niin parasta on kun rinnalla on joku jonka kanssa näkemästä jutella. Joku jolla on sanottavaa.
Tämä ei tarkoita välttämättä aina mitään syväluotaavaa kulttuurianalyysia vaan ajatuksia ja ideoita, joita teokset tuovat mieleen. Joskus jotain niinkin yksinkertaista kuin, että "eikös tuo mies tuossa taulussa muistuta ihan naapurin eläkeläismiestä".
 |
Näiden Nea Lingrénin taulujen ympärille haluaisin
rakentaa talon. |
Perjantaina kulttuuripäiväni seuralaisena oli mieheni ja ilman häntä reissu ei olisi ollut yhtä mainio. Jo pelkästään Pekilon Sandor Valyn ääniteos, joka muutti kokijan äänen lapsen ääneksi, olisi jäänyt varsin vaisuksi ja vallinaiseksi ilman miestäni. Sellaiseksi, joksi se jäi jälkeemme tilaan tulleelta naiselta, joka ei kehdannut yksin mikkiin lauleskella vaan tyytyi vain kuuntelemaan ääniraitaa ja ihmettelemään kuvia.
Käyn aika usein näyttelyissä, teatterissa ja konserteissa Jussini kanssa, mutta joskus tulee mentyä yksinkin. Olen katsonut esimerkiksi Kansallisteatterissa Pirkko Saision Homon! ja viimekeväisen Vanja Eno yksikseni. Näytelmät olivat kumpikin omalla tavallaan upeita ja näyttämöratkaisuiltaan mielenkiintoisia. Näiden asioiden hehkuttaminen yksin, omassa pienessä mielessä jätti kuitenkin tyhjähkön olon. Tunsin itseni myös pikkuisen maalaiseksi kylähulluksi tuppautuessani väliajalla kanssakatsojien juttusille.
Joskus teatterissa vain tulisi olla vierellä joku jota kiinnostaa kuunnella höpinöitäni ja jolla on jotain sanottavaa
 |
| Pekilon alakerta oli ylätasanteita mielenkiintoisempi. |
Tähän perustunee Helsingin kulttuurikaverit palvelukin. Homman idea on se, että voit varata itsellesi seuralaisen näyttelyyn, teatteriin, konserttiin tms. Seuralaiset eivät ole randomeja henkilöitä vaan Helsingin kaupungin kouluttamia vapaaehtoisia.
Kulttuurikaveritoiminta on tarkoitettu yli 18-vuotiaille, ja siitä vastaa Helsingin kulttuurikeskus yhteistyössä sosiaali- ja terveysviraston sekä Lähiöprojektin kanssa.
Seuraavalla Helsingin reissullani taidan pyytää jonkun paikkakunnalla asustavan kaverini mukaan teatteriin tai sitten kokeilen kulttuurikaveri palvelua.
Toisaalta onhan se vähän niinkin, että soolona nautittu kulttuurielämys on erityistä. Sitä tuntee itsensä jotenkin spesiaaliksi, kun on kokenut jotain yksin - tosin ehkä täyden katsomon kanssa.
 |
Tämä Carol Baillyn pahvilaatikoista tekemä
teos oli Göstan ITE-taidetta käsittelevän kokonaisuuden helmi. |
XX Mäntän kuvataideviikot 14.6.-31.8.2015
Serlachius-museot ovat avoinna Kesäaikana 1.6.–31.8. joka päivä kello 10–18
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti