Pikkuisen katkera rallimuisto

Autokolumnini Keskisuomalaisessa
Jokaisella keskisuomalaisella tuntuu olevan roppakaupalla rallimuistoja. Kertomuksia siitä kuinka lapsena ajeltiin fillareilla tai mopolla kaksipäällä metsäteitä pikataipaleiden viereen. Rallikuskeilta kerättiin nimmareita sinikantisiin ruutuvihkoihin ja varikkomiehet tarjosivat lasillisen mehua. Vähän vanhempana Jyväskylän yöelämässä jallitettiin komeita mekaanikkoja ja vannottiin seuralaisen mukaan milloin minkäkin maan voiton nimeen.

Itse en ole Jyvässeudulla lapsuuttani viettänyt, eikä rallikärpänen ole päässyt puremaan vaikka olen täällä jo jonkin aikaa asunut. Elävin rallimuistoni on ajoilta jolloin asuin Harjun alapuolella ja parvekkeeni alla huuteli innokas mieslauma. Tunsin itseni jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi tai tornin kultakutriksi kunnes tajusin, ettei tuota lippispäistä joukkoa kiinnostanut läsnäoloni kuin yhdessä mielessä: nimittäin siinä, että voisin laskeutua tornistani ja avata kansalle rappukäytävän oven. Taloyhtiön takapihan porttikongista aukeni nimittäin mainio näköala Harjun erikoiskokeelle.
Sanomattakin lie selvää, että pettymyksen karvas pala juuttui kurkkuuni ja prinsessavilkutukseni jähmettyi paikoilleen. Ehkä juuri tämän muiston takia minusta ei ole tullut rallityttöä. Yritystä on kuitenkin ollut. Keväällä esimerkiksi testasin rallisimulaattoria. Hytkytyksen ja vatkaamisen kestettyä vain hetken, mielessä kävi jo, että eikö tämä lopu koskaan, mikä sai minut tähän suostumaan ja miten täältä pääsee pois.
Joskus innostuin pikkuisen jostain Playstationin rallipelistäkin, mutta huomattuani miespuolisten kanssapelaajieni pesevän minut mennen tullen, päätin kyllästyä siihenkin. Että ”ei ole mun juttu. Pikkuisen tyhmää ja lapsellista veivaamista”.

Viinaralli ja p*lluralli sentää ovat tuttuja käsitteitä. Myös saunanrallit eli ne sellaiset perinteiset puiset lattiaritilät ovat tuttuja, mutta niistä ei näissä Neste ralleissa taida juurikaan olla kyse.
Viime vuonna osallistuin ralleihin sen verran, että patsastelin ysitien varressa itseäni noin 30 vuotta nuorempien ihmistenalkujen kanssa. Siinä missä itse ehdin tunnistaa auton värin ja ehkä – siis vain ehkä – merkin, oli naapurin poika jo luetellut kuskin ja kartturinkin nimet. Usein tiedossa oli myös viimeisin sijoitus kuluvissa kisoissa.
Keskisuomalaisissa taitaa olla synnynnäinen ralligeeni, jota tällainen eteläsuomen likka ei omaksu edes sitkeällä paikkakunnalla asumisella.
Yksi ralliasia on kuitenkin onnistunut viemään sydämeni – nimittäin suussa sulava rallitorttu. Sitä taitaa onneksi saada muulloinkin kuin rallien aikaan.

Tilaisuudet, jolloin kolumnin voi päättää luontevasti Kummelin sanoihin ovat perin harvassa. Onneksi. Koska nyt sellainen tilanne kuitenkin on, niin loppuun vielä Kummelin rallilaulu:

Ei, ei, tarvita ei, me tiimiä tallia.
Ei, ei, oteta ei, me Vatasesta mallia.
Ei nahkapuku purista pallia, tää on taivaallista rallia.

 

 (Ohessa linkki tuohon kiusalliseen korvamatoon)

Naamat – Festarit, joissa Krokotiilimies, räjäyttäjät ja kuolema puhaltavat samaan hiileen

Hyvilläkin bileillä on tapana kuivua kasaan jos niitä toistetaan samalla konseptilla vuodesta toiseen. Meininki alkaa tuntua turruttavalta ja huomaat pikkuhiljaa toivovasi, että tapahtuisi jotain ihan uutta: sataisi vaikka puukkoja tai päiväretkellä lähteneiden pitkäaikaisvankien bussi hajoaisi portin pieleen...

Räjäyttäjien Nousiainen ja Sintti soittivat toisiaan suohon.

Jukka ja jytämimmit Navetassa.

Naamoilla näin ei ole käynyt. Ei, vaikka Tuomiston tilalla näkee vuosi toisensa jälkeen samoja tyyppejä, ja usein vielä ihan samoissa vaatteissakin/”vaatteissakin” kuin viime vuonna. Päinvastoin. Huomaan takertuvani vanhoihin konsepteihin ja toivovani, ettei mitään muuttuisi. Että aurinko paistaisi aina lauantaisin – kuten on aina paistanut – ja toisella baaritiskillä myytäisiin epäreilunkaupankahvia. Sydämeni vuotaa verta jo pelkästä ajatuksesta, että esimerkiksi Club Old Farts ei jonain vuonna enää lämmittelisikään lauantaiaamun kansaa hereille.



Täytyy sitä Tähtiesotamiehenkin
 vessassa käydä...

Naamoja määritellään usein isoksi kasvaneiksi kotibileiksi. Itse en ihan tämän kokoluokan bileitä muista edes hurjimpina teiniaikoinani pitäneeni, mutta allekirjoitan kyllä tuon bileenomaisuuden tunteen. Fiiliksen siitä, että niityllä ja pihapiirissä tallustavat ihmiset ovat kaikki samalla puolella ja samalla asialla.



Tässä lauletaan arvatenkin Karia...

Tämä vuonna Tuomiston tilalle kokoontui ennätykselliset tuhat naamailijaa. Vaikka tapahtuma-alue oli vähän kasvanut, ei lavan edessä, vessajonossa tai juottotiskille poiketessa voinut kävijämäärää arvata. Kun festarikävijöiden yleinen mantra tuntui taas olevan, että ”mikäs kiire tässä, ihanassa ja kauniissa maailmassa on”, niin ihmismassa ei käynyt voimille. Joskus jopa vähän harmitti kun vessajono veti niin hyvin, että juttu uuden tuttavuuden kanssa jäi kesken.

Kävijöitä oli taas montaa sorttia.

Valtaosa naamailijoista ei tosin taida tapahtuma-alueella juurikaan roikkua vaan etsii viihdykkeensä muualta. Ja mikäs siinä. Se tsiljoona kertaa soitettu Teuvo Lomanin Kari kuuluu todistettavasti hyvin sinne teltta-alueelle ja saunallekin.

Naamojen tämän vuotisesta punk-funk-ska –pitoisesta musiikki tarjonnasta sydämeni lämpeni erityisesti Nousiaisen Jukalle, jonka Räjäyttäjät veto räyjäytti niin kuin pitääkin ja Jukka ja Jytämimmit aloitti hienosti lauantaini.

Myös launtain vika esiintyjä The Valkyrians oli niin hyvä, ettei keikkaa voinut jättää kesken, vaikka niin oli ensin tarkoitus.



Eivät keksineet enää basistivitsejä,
joten ottivat käyttöön ilmabasson

Jottei menisi (taas) ylettömäksi hypetykseksi, koitan keksiä jotain kritisoitavaakin. Voisin pikkuisen nurista siitä, että Mikäklubin aikataulu oli epäselvä. Kukaan ei tuntunut tietävän onko luvassa yksi kolmen tunnin rykäisy vai useampi pienempi sessio. Loppujen lopuksi ohjelma oli ohi viideltä annetun kuuden sijaan ja klubeilu meni allekirjoittaneelta ohi. Tämä ei vienyt kuitenkaan yöunia ja sanottakoon, että naurettua tuli reippaasti ihan ilman improteatteriakin.




Niittyfutiksen finaalissa nähtiin paljasta pintaa
ja komeita maaleja.



Onni on laaja ginitarjonta....

Sellainen tuli vielä lopuksi mieleen, että Turussa järjestetään H2Ö-festaria, joka kuulostaa Naamojen hengenheimolaiselta. Totuus kuitenkin on, että niin kauan kun H2Ö on samaan aikaan Naamojen kanssa ja onnistun saamaan Tuomiston tilan ilotteluun lipun, en tule noilla Turun festareilla käymään. Sillä Naamat rules nyt ja iankaikkisesti amen.


Club Old Fartsin krokotiilimiehen syleilyssä

Saunatunnelmissa







UPM - astetta synkemmissä väreissä

Anssi Taulun kierrätetyistä renkaista tehdyt työt istuvat hienosti karuun tehdashalliin.

 

Viime vuonna kävin UudenPolvenMuseossa avajaispäivänä. Nyt meni vähän myöhäiseksi, sillä näyttely on avoin enää tämän kuun ajan. Muutama ajatus siis näyttelystä.



Tuomas Hallivuon töissä oli ripaus agressioita.

Tuomas Hallivuon töissä oli nyt mukana astetta enemmän agressiivisuutta. En tiedä johtuiko se aiempaa voimakkaammista väreistä vai mistä. Osin ehkä siitäkin että työt oli ripustettu päällekkäin ja niitä säesti Heikki Korkalaisen ääniteos.

Osa teoksista tuntui sellaisilta etten uskaltaisi jäädä niiden kanssa kaksin muutoin tyhjään kotiin. Näin vaikka mukana oli myös "oma kotitalo" -nimisiä teoksia.
Mietin, että ehkä teosten taustaseinän tekstissä mainitut kulmikkaat kuukaudet olivat juuri tämän tunnelman kaltaisia. Jos näin, niin hyvä että ovat takanapäin ja niistä on jäljellä vain "hämärä muisto".
Vaikka ensimmäinen reaktioni Hallivuon ja Korkalaisen kulmauksessa oli poistua alueelta, jäin silti paikoilleni. Mietin, että ehkä sitä ihminen voi asettaa itsensä epämukavuusalueelle näin myös taiteen vastaanottamisen saralla.



Jonna Jantusen työ istuu vanhaan teollisuushalliin hienosti.

Sitä tulee helposti tehneeksi ja vastaanottaneeksi elämässä vain niitä itselle räätälöidyn kaltaisia tuttuja juttuja ja vältettyä asioita, jotka tuntuvat vierailta.

Tätä miettiessäni jumituin Hallivuon nurkkaukseen vartiksi. Yksityiskohtiin syventymisen myötä teoksista tuli tutumpia. Niistä löytyi sitä Hallivuolle ominaista itseironiaan ja kuivaa huumoriakin. Jopa lohdunomaista tunnelmaa. Nurkasta tuli pikkuhiljaa kotoisa ja viihtyisä paikka.


Yksityiskohta Pauliina Purhosen tekstiiliveistoksesta.

 Huvittavaa kuitenkin oli, että palatessani kierrokseni jälkeen vielä takaisin tuohon kulmaukseen oli ensireaktioni taas sama. Että pois ja vähän äkkiä... Hieno ei aina tarkoita sellaista, jonka parissa viihtyy.
Samankaltaista lapsenomaista "en tykkää" -tunnetta vastaan taistelin Heidi Kestin töiden edessä. Teokset olivat näyttäviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin niiden pohjana toimineet roskat, kuten sulatetut muovipussit herättivät torjutareaktion minussa.
Vanhoista autonrenkaista tehtyjen töiden ääressä sydämeni toisaalta läpätti innoissaan kuin kolibrin siipi.

Toinen asia jota jäin UPM:n näyttelyn jälkeen miettimään, on taiteilijoiden moninaisuus. Huomaan hämmästyväni kerta toisensa jälkeen sitä, kun jonkinlaiseksi olettamani taiteilija tekeekin jotain ihan uudenlaista. Omassa työssäni koen tuottavani jatkuvasti enemmän tai vähemmän samankaltaista materiaalia. Tyyli pysyy samana, kohde vain vaihtuu. En toki pyri rinnastamaan itseäni taiteilijoihin - pois se minusta -, mutta ajatus siitä, että huomenna ilmaisuni olisi jollain tapaa ihan toisenlaista, tuntuu absurdilta. Samalla toki vähän surulliselta.



Tommi Toijan veitos Hiljaa!!!

Oletuksista vielä sen verran, että en tiedä miksi pidin Jonna Jantusta joskus vähän sievistelevien töiden tekijänä. Nyt ilahdun joka kerta naisen ronskeista ja makean karkeista töistä. Todellisuus ja tehdyn artefaktin raja on Jantusen töissä niin häilyvä, etten aina tiedä fanitanko taiteilijaa vai oikeastaan elämää itseä. Niin tai näin - mielenkiintoisia teoksia.

Kaiken kaikkiaan UPM:n näyttelyssä oli tänä vuonna mukana ripaus vaaran tuntua ja elämän tummempia sävyjä. Mielenkiintoinen kokonaisuus - sellainenhan tämä näyttely tuppaa aina olemaan.

Oikealla näkyvän Anssi Taulun hyrrän haluaisin itselleni. Siksi, että se on ihana....



Minja Revonkorpi tarjoilee outoa syötävää.

UudenPolvenMuseo Kankaan paperitehtaan Pergamenttihallissa 31.7.2015 asti. Vapaa pääsy. 29.7. Keski-Suomen kirjailijoiden järjestämä Ibis-klubi näyttelytilassa klo 17 eteenpäin.

Kulttuuria yksin tai kaksin

Mäntän paviljonkiin tuotu talo oli vaikuttavampu ulkoa
kuin sisältä päin.

Niin tekisi mieli lisätä tähän Sandor Valyn työn oheen videopätkä,
jossa mieheni laulaa lapsenäänellä videokuvan päälle,
mutta eipä taitaisi tuo siippa antaa moiseen lupaa....

Vietin viime perjantaine siin sanottua kulttuuripäivää suuntaamalla Mänttään. Kohteena olivat kuvateideviikkojen Pekilo ja Serlachius-museoista Gösta paviljonkeineen. Matkalla pistäydyttiin vielä Jämsänkosken vanhassa myllyssä ja illalla mentiin leffaan katsomaan Mad Maxia. Monen sortin kulttuujuttuja siis.

En pureudu näyttelyihin ja muuhun sen enempää kuin toteamalla, että Pekilo on aina ollut suosikkina ja on sitä yhä. Mäntän paviljonki taas on jo itsessään niin upea, että se jättää hienosti Göstan vanhan varsinaisen talon varjoonsa.
Näyttelyyn siirretty vanha talo oli upea ulkoapäin, mutta asteen verran nolon kummitustalomainen sisältä. Elokuvissa harmitti kotiin jääneet korvatulpat...
Se mistä kirjoitan tällä kertaa on kulttuuri ja siitä nauttiminen. Vaikka pidän kovasti yksinkin näyttelyissä haahuilusta, niin parasta on kun rinnalla on joku jonka kanssa näkemästä jutella. Joku jolla on sanottavaa. 

Tämä ei tarkoita välttämättä aina mitään syväluotaavaa kulttuurianalyysia vaan ajatuksia ja ideoita, joita teokset tuovat mieleen. Joskus jotain niinkin yksinkertaista kuin, että "eikös tuo mies tuossa taulussa muistuta ihan naapurin eläkeläismiestä".

Näiden Nea Lingrénin taulujen ympärille haluaisin
rakentaa talon.

Perjantaina kulttuuripäiväni seuralaisena oli mieheni ja ilman häntä reissu ei olisi ollut yhtä mainio. Jo pelkästään Pekilon Sandor Valyn  ääniteos, joka muutti kokijan äänen lapsen ääneksi, olisi jäänyt varsin vaisuksi ja vallinaiseksi ilman miestäni. Sellaiseksi, joksi se jäi jälkeemme tilaan tulleelta naiselta, joka ei kehdannut yksin mikkiin lauleskella vaan tyytyi vain kuuntelemaan ääniraitaa ja ihmettelemään kuvia. 

Käyn aika usein näyttelyissä, teatterissa ja konserteissa Jussini kanssa, mutta joskus tulee mentyä yksinkin. Olen katsonut esimerkiksi Kansallisteatterissa Pirkko Saision Homon! ja viimekeväisen Vanja Eno yksikseni. Näytelmät olivat kumpikin omalla tavallaan upeita ja näyttämöratkaisuiltaan mielenkiintoisia. Näiden asioiden hehkuttaminen yksin, omassa pienessä mielessä jätti kuitenkin tyhjähkön olon. Tunsin itseni myös pikkuisen maalaiseksi kylähulluksi tuppautuessani väliajalla kanssakatsojien juttusille. 
Joskus teatterissa vain tulisi olla vierellä joku jota kiinnostaa kuunnella höpinöitäni ja jolla on jotain sanottavaa

Pekilon alakerta oli ylätasanteita mielenkiintoisempi.

Tähän perustunee Helsingin kulttuurikaverit palvelukin. Homman idea on se, että voit varata itsellesi seuralaisen näyttelyyn, teatteriin, konserttiin tms. Seuralaiset eivät ole randomeja henkilöitä vaan Helsingin kaupungin kouluttamia vapaaehtoisia. 

Kulttuurikaveritoiminta on tarkoitettu yli 18-vuotiaille, ja siitä vastaa Helsingin kulttuurikeskus yhteistyössä sosiaali- ja terveysviraston sekä Lähiöprojektin kanssa.

Seuraavalla Helsingin reissullani taidan pyytää jonkun paikkakunnalla asustavan kaverini mukaan teatteriin tai sitten kokeilen kulttuurikaveri palvelua.
Toisaalta onhan se vähän niinkin, että soolona nautittu kulttuurielämys on erityistä. Sitä tuntee itsensä jotenkin spesiaaliksi, kun on kokenut jotain yksin  - tosin ehkä täyden katsomon kanssa.

Tämä Carol Baillyn pahvilaatikoista tekemä
teos oli Göstan ITE-taidetta käsittelevän kokonaisuuden helmi.

XX Mäntän kuvataideviikot 14.6.-31.8.2015

Serlachius-museot ovat avoinna Kesäaikana 1.6.–31.8. joka päivä kello 10–18

Sapenmakuinen valasretki

Kolumni Keskisuomalaisessa 17.7.2015

Olin keväällä äitini kanssa Islannissa. Ihailimme geysirejä, lojuimme kuumissa lähteissä ja huokailimme kuu-maisemalta näyttäville laavakentille. Laavan halkeamissa oli helppo kuvitella asuvan yhden tai useammankin niistä Islannin maahisista tai trolleista, joihin kaikki paikalliset uskovat, vaikka muuta väittäisivätkin.
Mutta siis. Mitenkäs tämä liittyy autoiluun ja liikenteeseen? No autoihin ei mitenkään, mutta liikkumiseen siten, että osallistuin reissulla myös valasretkelle. Äitini oli sitä mieltä, että valaita mennään katsomaan, kun kerta niin lähellä niiden elinaluetta ollaan. Itsekin liputin ajatusta, vaikka takaraivossani kaikui kokemuksesta kumpuava kysymys: haluanko varmasti aallokossa hervottomasti heiluvaan veneeseen.

Suuntasimme satamaan, koska olen vasta keski-ikäinen enkä ole siksi vielä kaikista kokemuksistani osannut vetää syy-seuraus johtopäätöksiä. Ensimmäisellä yrityksellä lipunmyyjä varoitteli myrskystä. Tuuli oli niin kova, että siihen olisi voinut nojata. Tämä ei kaiketi luvannut kivaa keliä avomerelle. Naisen kehotuksesta päätimme kokeilla myöhemmin uudestaan.
Jos oikein käytti mielikuvitusta oli tuuli kahden tunnin päästä ehkä vähän lempeämpi. Hyppäsimme siis veneeseen. Mistään soutuveneen kokoisesta purkista ei sentään ollut kyse vaan kolmekerroksisesta paatista, jonka alakerrasta sai ostaa virvokkeita. Yläkannelle menijöille suositeltiin kelluntapukuun sonnustautumista.

Retken ensimmäiset 30 minuuttia olivat ihania. Reykjavik kaikkosi taakse ja linnut pyörivät laivan ympärillä. Sää oli kirkas ja tuijotin hypnoottisen innokkaana merta. Oletin valaan tulevan tervehtimään minua hetkenä minä hyvänsä. Matkan jatkuessa katseeni kiinnittyi kuitenkin huomattavasti pienempään ja posliinireunaiseen vesielementtiin.
Se hetki, jona kuulet kanssatoverien heittävän pitkää sylkeä, mutta olet itse vielä ihan kunnossa, on kammottava. Suupieleen pyrkii pieni osaaottava hymy, vaikka samalla aavistat mitä tämä enteilee. Että kohta sinä olet – et nyt ihan kuoleman – mutta ainakin huonon olon oma.
Elävimmin mieleeni jäi takakannella nainen, joka oli jo satamassa vähän vihreä naamaltaan. Varttia myöhemmin hän upotti kerta toisensa jälkeen päätään paperipussiin puolison silittäessä kannustavasti selästä. Nainen näytti kaikkensa antaneelta ja alistuneelta – Jotakuinkin samalta kuin minä puoli tuntia myöhemmin.
Kumartuessani samankaltaisen pussin ääreen, näin naisen huulilla pienen ja voimattoman hymyn. Tuntui kaiketi kivalta saada kohtalotoveri. Minä en nähnyt tässä mitään kivaa.

Jos joku lukija nyt miettii, että miksen ottanut pahoinvointitabletteja niin sanottakoon, että otin kaiken mitä laillisesti keksin. Ranteissa oli pahoinvointia ehkäisevät rannekkeet ja vatsassa inkivääriä ja lääkepohjaisiakin tabuja. En ollut syönyt juuri mitään pohjalle ja juonut ohjeistuksen mukaisesti reilusti vettä. Ei auttanut.
Reissun prinsessa-hetkeni liittyi lohduttomaan kakomiseen tummennetun lasioven takana. Poistuessani laivasta, huomasin, että tuo oven tummennus toimi vain yhteen suuntaan ja laivan kahvilasta oli esteetön näköala puklailu performanssiini. Kiva, sanon minä. Luulen, että oven kohdalla istuneiden mieleen tuli joku ihan muu adjektiivi.

Äitini, joka siis ei voinut pahoin lainkaan, ihaili aallokkoa laivan sisätiloista. Minä hoipertelin kannella, jossa toki heilui enemmän, mutta jonka kylmässä tuulessa sain pidettyä edes osan sisäelimistäni vatsassa.
Näin toki valaita ja delfiinejäkin, mutta siinä puhallellessani sappirikasta sylkyä, mietin onko tämä tämän arvoista. Olisi pitänyt päästä tekemään vähintään sinunkauppoja noiden meren eläväisten kanssa, jotta olisi ollut. Astuessani kolme tuntia myöhemmin huulet sinisinä, koko maailma pyörien ja askel hapuillen laiturille vannoin, ettei enää koskaan.
Muutama viikkoa myöhemmin seisoin taas veden äärellä. Valittavana oli 45 minuutin myrskyratsastus kaukaiselle saarelle tai vartin pyrähdys lähemmäksi. Tunsin itseni melkein aikuiseksi osatessani valita sen lähisaaren.

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.

Off/Balance - hauskaa nykytanssia

Off/Balancen kokoonpanoon kuului Hutiklubissa neljä tanssijaa ja yksi soittaja.

Off/Balance kuuluu niihin tanssikokoonpanoihin, joiden esityksiä olen nähnyt eniten. Aina olen ollut innoissani, mutta outoa kyllä en oikein vieläkään osaa määritellä millaista matskua ryhmä tuottaa. Heidän liikekielensä toki tunnistan, mutta kokonaisuus on yhä aina vaan yllätys.

Kävin eilen seuraamassa Off/Balancen Hutiklubin kantaesitystä ravintola Harmoonissa. Esitys oli osa Jyväskylän kesän ohjelmaa.
Tällaista Off/Balancea en ollut koskaan nähnyt. (Todettakoon toki, etten ihan kaikkea heidän tuotantoaan tunne.) Ryhmä veti interaktiivista improa eli yleisöstä ammentavaa tanssiteatteria. Esitys oli viihdyttävä ja todella hauska. Välillä tanssijat taipuivat hurmokselliseen joukkoitsemurhaan, sitten tanssittiin mustalle lampaalle, ilmennettiin tuskaa ja euforiaa ja tanssittiin noidannuoli jenkkaa.

Enpä muista koska olisin nauranut näin paljon nykytanssi esityksessä. Aiemmin olen lähinn kyynelehtinyt. Kyyneleet olivat tosin lähellä tälläkin kertaa: kropan valtasi nimittäin vähän ennen esityksen alkua se sellainen polttava tunne, kun joku asia, jota olet odottanut on juuri alkamassa ja olet niin intona, että tunnet rintakehässä itkun poikasen - se on hieno tunne se.

Mutta vähän vielä itse esityspaikasta. Jyväskylän rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa ravintola Harmooni on rakennus, jonka joskus galleria Harmonian aikoihin nostin yhdeksi Jyväskylän suosikkikohteistani. Paikka toimii yhä, vaikka uudessa kuosissa onkin. Nyt ruokasalina toimiva vanha grafiikan paja on edelleen näyttävä ja valoisa tila.Toisaalta kun muistaa ne kaikki nyt maalin jäälle seinäriipustukset, tekstinpätköt ja kuvatapailut, tuntuu tila kovin neutraalilta. Ikään kuin neitseelliseltä versiolta siitä paljon eläneestä ja nähneestä talosta. 

Onneksi ihana Off/Balance toi tilaan kaivattua rosoa. Mieleen jäi kytemään myös ajatus, että taidanpa poiketa joku päivä Harmoonissa lounaalla. Nyt kun olen nähnyt miltä rakennus nykyisin näyttää, voinen keskittyä ruokaan vanhan muistelun ja huokailun sijaan. Myös talon pihaterassi näytti viinilasillisen jos toisenkin arvoiselta paikalta.

Pitkä matka Puerto Ricoon

Lisko ja lauma pohjoismaalaisia toimittajia Puerto Ricon San Juanin vanhassa kaupungissa.

Olin viime viikolla Karibian auringossa. Nyt tosin tuntuu siltä, kuin reissusta olisi jo viikkokausia. Kesä on joskus niin hektistä aikaa, että viikko venyy – jos nyt ei vuosiksi – niin kuukaudeksi nyt ainakin.

San Juanin vanhan kaupungin pastellitalot.

Kissanpäivät 34 asteen helteessä.

En karannut Puerto Ricoon ja Fort Lauderdaleen auringon kaipuun takia, vaan olin työreissussa Norwegianin järjestämällä pressimatkalla. Ystäväni olettavat - tarkennuksistani huolimatta - tämän tarkoittavan lähinnä loputtoman rentoa lojumista auringossa, mutta sanottakoon, ettei se ihan sitä ole. Edellisen pressimatkan jälkeen hoidatin kylkeen ilmestynyttä vyöruusua ja tänään kävin lääkärissä suuhun tupsahtaneet afta-plantaasin takia. Reissut ovat siis ihania, mutta myös ”pikkuisen” raskaita.

Ilta aurinko laskee San Juanissa.

Matkani kohti Puerto Ricoa lähti Helsingistä aamulennolla noin klo 8. Aika tasan 24 tuntia myöhemmin Dreamliner-koneen pyörät iskivät Karibian saaren kenttään. Välissä olin kuluttanut seitsemän tuntia Lontoon Gatwickin tuolia ja vaihtanut konetta myös Fort Lauderdalessa. Herätessäni seuraavana päivänä jet lagisena kuuman kosteaan +34 asteiseen päivään olin kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli matkan väärti.

Hymynaamoja vanhan kaupungin kaduilla.

Madventuresin Riku Rantala sanoi joskus haastatellessani tätä Keskisuomalaiseen, että hankala matka ja haastava tavoitettavuus tekevät paikasta erityisen. Näin jo siksikin, että kun perillepääsy on työn takana, tuntuu saapuminen kohteeseen erityiseltä. Toinen syy erityisyyteen on siinä, että kohde on mutkien takana, eivät kaikki vaivaudu sinne. Perus pakettimatkalaiset loistavat poissaolollaan.

Puerto Rico ei toki enää kauaa ihan näin hankalan matkan päässä ole, sillä pressimatkan tarkoitus oli tuoda nimenomaan esiin maa, jonne Norwegian tekee talvesta 2015 lähtien suoria lentoja pohjoismaista. Suomi ei valitettavasti näiden pohjoismaiden joukkoon kuulu, mutta matka helpottuu kuitenkin huomattavasti, kun konetta ei tarvitse vaihtaa enää muualla kuin vaikka Tukholmassa.



Norwegianin tiedottaja Charlotte Holmbergh Jacobsson totesi reissussa, että suomalaiset joutuvat usein kärsimään näissä reittijutuissa, mutta toisaalta, he (eli me) olemme pohjoismaalaisista myös niitä, jotka emme pienistä vastoinkäymisistä valita.

Tämä lienee totta. Ehkä kansanluonteeseemme kuuluu synnynnäisesti se, että arvostamme kokemuksen astetta korkeammalle, jos olemme joutuneet tekemään sen eteen vähän töitäkin. Eikös esimerkiksi saunan löylyt maistu parhailta silloin kuin kouria koristaa puunhakkuusta syntyneet vesikellot ja kahvi maistuu parhaalta kannon nokassa istuessa jos jalan vieressä on ämpärillinen vastapoimittuja puolukoita.



Vesi näyttää miltei liian turkoosilta ollakseen totta.

San Juanin kadut ovat täynnä elämää arkenakin.



Kissaeläimen pauloissa

Keskisuomalainen 3.7.2015
Olen rakastunut. Sillä tapaa syvästi ja kuumasti. Tavalla, joka nostaa pulssin, saa kädet tärisemään ja punan nousemaan poskille. Tavalla, joka saa unohtamaan kaiken muun.
Kaikki tapahtui äkkiä ja arvaamatta. Tai, no ei ihan arvaamatta. En voi väittää, ettenkö olisi havainnut mieltymystäni tuohon kissamaiseen olentoon jo aiemminkin. En vain tiennyt, että tässä on kyse tosi rakkaudesta. Nyt tiedän.

Näin se tapahtui. Oli leppoisa perjantai päivä. Suuntasin mieheni kanssa autokaupoille kakkukahville, sillä rehellisesti sanottuna, minulla on tapana tehdä niin ehkä vähän kiusallisenkin usein. Mikäs sen mukavampaa kuin siemailla kahvia, ahmia kakkua tai pullaa ja ihailla autoja, joista 80 prosenttiin sinulla ei ole varaa.
Autokaupan kahvipisteen tuntumassa seisoi kiiltävän musta Jaguari. Naureskelin miehelleni, että tuollaisen haluan. Kerran Jaguarin ratin takana istuneena, tiesin ajoneuvon varsin ihanaksi.
Naureskelu oli helppoa, sillä 150 000 euron hintalappu takasi sen, että naureskeluksihan tämä vain jää. Mieskin hymyili sitä sellaista huoletonta hymyä, joka sisälsi varman tiedon siitä, että ihan niin todellisuudesta irtautunut emäntä ei ole, että oikeasti ehdottaisi moisen auton ostoa. Autokauppiaskin nyökkäili kannustavan alentuvasti.

Vaiheessa, jossa olin käynyt läpi lähes kaikki autot ja siirtänyt huomioni autoista halliin eksyneeseen hupsuun oravaan, löysin kauimmaisesta nurkasta sydämeni valitun. Siellä tuo seitsemänvuotias hopeanhohtoinen kissaeläin seisoi ja katsoi minua suurilla silmillään. Konepellillä komeili uhmakas keulakoriste ja hintalapussa oli yksi nolla vähemmän kuin siinä kahvinkeittimen viereisessä Jaguarissa.
Tunsin sydämeni heittävän rinnassa volttia istahtaessani S-tyypin Jaguarin penkille. Päässäni alkoi soida se Ressu Redfordin esittämä Fazerin mainosbiisi, jossa hoilataan "Sinäkö se oot". Vaikka kappale on ärsyttävä, se ei onnistunut sammuttamaan sydämeni paloa. Kuiskasin miehelleni, että mennäänkö koeajolle.

Myönnän rakastuneeni ennen kaikkea ajatukseen sitä, että olisin Jaguari-naisia. Autossahan on pitkälti kyse fiiliksistä ja statuksesta – näin vaikka muuta väittäisimme. Järkiauto on aina vain järkiauto. Tunneautot ovat ihan toista luokkaa.
Tämä ei välttämättä viittaa isoon hintalappuun. Tunneauto voi olla sellainenkin, joka ei ole maksanut maltaita ja palaa selkänahkaa. Rakastin esimerkiksi syvästi muinaista Toyota Hiaceani, koska pidin siitä fiiliksestä jonka sain hypätessäni ulos autosta. Nautin ihmisten vähän hämmästyneestä ilmeestä, kun he huomasivat pakettiautoa ajaneen raksajannun sijaan nuorehkon naisen. Voi toki olla, etteivät he sitä ihmetelleet, vaan hämmästelivät esimerkiksi sitä, kuinka vinoon auton voi parkkiruutuun saadakaan tai kuinka likainen auton kylki voikaan olla.
Oli miten oli. Jaguarin omistajana haluaisin olla muka vaatimattoman välinpitämätön. Kun joku ihailisi autoani sanoisin, että ihan kivahan tämä on. Pääni sisällä kiljahtelisin lapsellisen innoissani ja hoilaisin non-stopina Jerry Cotton -biisiä vaikkei se oikein nimeni kohdalla rimmaakaan. Että "Kuka ajaa hopeisella Jaguaarilla. Jee jee, Mahlamäki-Kaistisen Riikka...."

Sanomattakin lie selvää, että tuo perjantainen koeajo oli yksi parhaista ajokokemuksistani ikinä. Järki voitti kuitenkin lopulta tunteen ja Jaguari jäi kauppaan. Sydän verta vuotaen olen kuitenkin ajatellut häntä joka päivä, Mielessäni lähetän hänelle lentopusuja ja lämpimiä ajatuksia.
Sitä, onko hänet jo myyty, en ole uskaltanut tarkistaa. Pelkkä ajatus vieraasta ihmisestä hänen rattinsa takana ajaa minut epätoivon ahdinkoon ja loputtoman surun suohon. Oih.