Minne katosivat nuoruuden tasapainoiset vuodet

Kävin loppukesästä testaamassa tandemia.
En kaatunut kertaakaan....

Autokolumni päivän Keskisuomalaisessa 3.10.2014

 

Mervi Varonen kirjoitti muutama viikko sitten tällä palstalla autokolumnin polkupyöräilystä. Hän tutkiskeli jutussaan erityyppisiä ajajia ja ajotapoja. Yksi mielestäni oleellinen ihmisryhmä jäi listasta kuitenkin puuttumaan. Nimittäin koululaiset. Nuo nuoruutensa innossa kaiken tietävät ihmisen alut ovat liikenteessä ihan oma lukunsa.

Olen monesti miettinyt, että kun vanhemmat soittavat kouluun tai kuntaan ja valittavat lapsukaistensa koulumatkan vaaroista, he eivät tunne kokototuutta. Vaara ei nähdäkseni niinkään piile autoilijoissa tai pusikkoisissa pyöräteissä vaan kaikissa alle kaksikymppisissä kuskeissa.
Vaikka kolumnin alku nyt pahaenteisesti haiskahtaakin siltä, että kohta täti-ihminen ryhtyy panettelemaan nuorisoa ja voivottelemaan tämän tapoja, niin tästä ei ole kyse. Pikemminkin päinvastoin. Puhun kadonneesta nuoruudestani ja suuresta kateudesta.

Kun peruskoulu-ikäinen nuori hyppää fillarin selkään, matkanteko on hänelle lähes yhtä vakaata ja vaappumatonta, kuin saman matkan taivaltaminen jalkaisin. Käsiä ei tarvita ohjaamiseen, koska sen voi tehdä myös painonsiirrolla. Katseenkaan ei tarvitse olla aktiivisesti maastossa, eikä se sinne toki ehtisikään – pitäähän sitä pysyä kartalla ja päivittää kotimatka sosiaalisessa mediassa ainakin pariin otteeseen.

Siinä missä keski-ikäinen pyöräilijä puristaa pakaroillaan fillarin satulaa osuessaan ruuhkaiseen tieosuuteen, teini laskee luurin ehkä – ja vain ehkä – hetkeksi kädestään.
Muistan elävästi ajaneeni itsekin teininä huomattavasti nykyistä huolettomammin. Älypuhelinta minulla ei luonnollisestikaan ollut, mutta käsillä oli paljon muutakin tekemistä kuin pyöränsarvissa lepääminen – esimerkiksi taskunpohjien tutkiminen tai tupakan polttelu. 

Viimeisen viiden vuoden aikana olen toistuvasti kokeillut, vieläkö se matka sujuisi käsittäkin, mutta ei suju. Siinä ajassa jonka kykenen etenemään kädet ilmassa ei ehdi sanoa kuin korkeintaan apua. Senkin nopeasti älähtäen. Lantioni ohjailukyky on jäänyt jonnekin menneisyyteen ja etupyörä kaartaa armotta kohti ojaa elleivät kädet pidä sitä reitillään. Tämä on mielestäni ärsyttävää. Niin ärsyttävää, että ottaa vähän oikein sydämestä.

Ihan kivutta eivät toki teinipyöräilynikään sujuneet. Lapsuuteni paremmasta tasapainosta eivät nimittäin kerro polvieni tiheä arpiverkosto. Olin varsinkin ikävuosina 8-11 polvet lähes yhtäjaksoisesti paketissa ja teipattuina asfaltti-ihottuman takia. Parhaina kuukausina taisin syöksyä fillarini selästä kolmekin kertaa. Syy ei tietenkään ollut koskaan minun. Parhaiten muistan yhden pirullisen orapihlaja-aidan, joka astui eteen juuri kun olin kertomassa kaverilleni miksi se luokan pisamanaamainen poika tuntui tänään sitä vaaleahiuksista rakkaammalta.

Menneisyyttäni ja polviani tutkiskeltuani olen tullut siihen tulokseen, että tasapainoni saattaisi palata entisekseen muutaman kaatumisen avulla. Jos ottaisin kerran tai pari kontaktia lähiojaan, ehkä lantioni muistaisi miten pitää ajaa, jotta pysytään tiellä. Vaikka tämä onkin kovin houkutteleva ajatus, taidan kuitenkin tyytyä tätimäiseen polkemiseen ja teinien huimapäisten suorituksien kadehtimiseen. Kolumnin lopuksi koputan myös vartin verran puuta, poistaakseni sanojeni ilmaan jättämän pahaenteisen karman.