Iltapäivä Nick Caven seurassa

Kävin eilen leffassa katsomassa Nick Caven 20 000 Days on Eart –elokuvan. Tai oikeastaan dokumentin. Todellisuudessa ehkä fiktiivisen dokumentin – kuvauksen yhdestä Caven päivästä. Kertomus alkoi aamusta ja päättyi iltaan. Väliin mahtui säveltämistä, sovittamista, kirjoittamista, ystävien ja bändijäsenten tapaamista, terapeutilla istumista, elokuvan katsomista lasten kanssa ja vaikka mitä.


Olin ihan myyty. Huokailin välistä syvään. Yhden timantin kirkkaan kyyneleenkin tirautin ja moneen kertaan olin ryhtyä raivokkaisiin aplodeihin.

Ymmärrän toki, ettei raina ehkä ihan kaikkiin samalla vimmalla iske. Olen kuitenkin fanittanut (lue: rakastanut ) Nick Cavea noin ikävuodesta 15 asti. Enkä näin ollen usko, että on olemassa kovin montaa juttua mitä en kyseisen miehen tekemänä jaksaisi seurata. Jos leffa olisi vaikka kuvannut yksinomaan miestä ratkaisemassa ristisanatehtäviä, luulen, että ainakin puolet ajasta olisin kujerrellut onnen hykertelyä.



Ihan hirveän kova kassamagneetti elokuva ei ainakaan Suomessa taida olla. Lisäkseni leffassa oli viisi muuta katsojaa. Yksi näistä mieheni ja kaksi muutakin tuttuja. Kyseessä oli tosin päivänäytös, mutta jotenkin olen melko varma siitä, ettei iltanäytökseenkään tarvitse etukäteen aikaisin lippuja varata. Toisen vaan eivät ymmärrä hyvän päälle…..



Istumapaikka 666