Keskisuomalaisen kolumni 6.6.2014 (Olettaisin ainakin näin -lehteä en ole vielä nimittäin tänään nähnyt)
Kesällä sitä katsoo järven laineita ja sanoo ääneen sellaisia höpön höpöjä kuin, että ensi talvella hiihdän ehkä satoja kilometrejä. Sivakoin järvelle vedettyjä latuja kuin Mietaa konsanaan ja kapuan harjun jyrkimmän mäen ylös kuin vettä vaan.
Talvella sitä puolestaan miettii ihan tosissaan sitä kuinka hirveän monta kilometriä tuleekaan seuraavana kesänä uitua. Että aamusesta hyppään heti uikkareihin ja kierrän tuon horisontissa siintävän saaren.
Talvella hiihdetään, luistellaan ja lasketellaan ja kesällä uidaan, juostaan ja soudetaan ilman että lenkkarit kuluisivat, voiteluaineet ehtyisivät tai uikkarit menettäisivät kesäauringossa elastisuuttaan.
Ihminen on pohjimmiltaan valepukki ja eniten hän viilaa linssiin itseään.
Ja mitenkäs tämä liittyy autoihin ja liikenteeseen? No ihan kaikessa – se toiseksi eniten valheita vastaanottava osapuoli on nimittäin auto.
Täyttä autovaletta on esimerkiksi usein suustani kuultu vakuuttelu "Tästä lähtien käytän auton pesussa kuukausittain, enkä laiminlyö sen vahausta enää kertaakaan". Kaikki muutkin auton puhtauteen liittyvät vakuuttelut ovat kokemani perusteella silkkaa puppua. En ole ottanut kuukausiohjelmaan toistuvaa auton imurointia, vaikka niin olen monasti vakuuttanut. Ikkunatkin pesen vain silloin kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Vanteet olen renkaan vaihdon yhteydessä pessyt tasan yhden kerran – silloinkin sanalla sanoen melko huolimattomasti.
Jos pissapojan sisältö, suodattimien uutuuden karheus tai öljyn tummuus riippuisivat minusta, koneeni kulkisivat (tai eivät juuri siksi kaiketi kulkisi) vielä alkuperäisillä varusteillaan ja lisäaineillaan.
Toki voi olla, että te siellä olette minua parempia ihmisiä, mutta itse ainakin suollan rakkaille peltilehmilleni valheita toisensa perään. Puhun kasvavasta hoivanpidosta, perustarpeiden jatkuvasta huomioon otosta ja ylimääräisten hellyydenosoitusten osoittamisesta. Puhun autolleni hiljaa rakkaudesta kuiskaten.
Joko autoni ovat suhteeni varsin pitkämielisiä, silmittömän rakastuneita tai sitten pikkuisen tyhmiä. En tiedä mikä, mutta jokin ajokkieni – varsinkin sen vanhemman – suhteellisuudentajua hämärtää. Voiko se olla vanhuus?
Aina ei ole ollut näin. Muistan lämmöllä nuoruuteni tuittupäistä Fiatia, joka varsin monipuolisen puunauksen jälkeen hajosi huoltoaseman pihaan. Vieläpä tankki täynnä bensaa. Kuinkas muutenkaan. Jotta keltaisen pikkupaholaisen mielipiteenilmaisu olisi ollut kattava, kuului takapäästä tasainen sihinä. Ilmavaivojen sijaan rikkoutunut rengas vihelsi tyhjentyessään. Fiat ikään kuin sanoi, että ”hikoilusi oli yhtä tyhjän kanssa”. Se näytti minulle, mistä reiästä kana pissii ja kuka on kukko tällä tunkiolla. ”Että ihan turhaa kuvittelet, että rakkauteni on noin helpoilla konsteilla ostettavissa.”
Tästä päästäänkin siihen nähdäkseni varsin uskottavaan oletukseen, että 22-vuotiaan Peugeotini tuoreehko katsastusleima on yksinomaan laiminlyöntini ansiota. Valkoinen ratsuni ymmärtää, että minä olen kuningatar, joka ei peltilehmää kumartele. Minua on toteltava tai käy hassusti.
Voi toki olla, että miehelläni, joka ei noudata valitsemaani totaalisen laiminlyönnin linjaa on osansa asiassa. Sydäntäni vihlaisee ajatus, että Peugeot rakastaakin häntä ja hänen vahaavan kätensä liikkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti