Tulipahan vain mieleen

Kolumnini päivän Keskisuomalaisessa:

Listasin muutaman mieltäni askarruttaneen tai kysymyksen tai ”elämänviisauden”, joista valtaosaa pidän kiveen hakattuina totuuksina:

”Miksi luotettava ja edullinen ei koskaan mene yksiin makean ja jännittävän kanssa? Kaikki ne autot, joiden eteen voi laittaa määreen järki-, tuntuvat tylsyyden ruumiillistumilta”.

”Hymy toimii miellyttävänä pelinavauksena kaikissa muissa tilanteissa paitsi myytäessä koneita. Näissä tilanteissa hymy ei viesti ostajalle leppoisasta tunnelmasta vaan vain ja ainoastaan siitä, että nyt tässä valmistaudutaan vetämään sinua pikkuisen höplästä”.

”Miehet eivät kuori ihoa muuta kuin kaatumalla asfalttiin”.

”Miksi ostotilanteessa auton vaihtorenkaat näyttävät ihan OK-kuntoisilta, mutta paljastuvat kotipihassa aina loppuun ajetuiksi”.

”Joskus tietokoneen ruutuun pläjähtää teksti ”valmistellaan päivityksiä”. Mielestäni tämä teksti olisi vähintäänkin viisasta korvata tekstillä: ”Malta mielesi. Älä heitä konetta seinään, sillä se saattaa vastoin kaikkia oletuksiasi sittenkin vielä toimia!”.

”Jos autosi on äitisi mielestä ”makea” – riippumatta omasta tai äitisi iästä – on sinun syytä tehdä asialle jotain. Jos auton ostohetkestä on alle kaksi viikkoa, peru kaupat. Jos taas isäsi sanoo saman kommentin, olet todennäköisesti oikeilla jäljillä”.

”Silloin menee kovaa kun menee kuin yhdeksän voltin jänis 11 voltin akulla”.

”Jos näet auton, joka on mielestäsi ”aivan ihana”, joku kertoo aina sinulle liudan asioita, jotka takaavat sen olevan ihana vain ja ainoastaan ulkonäöltään”.

”Miksi automyyjät eivät opettele ketterää tapaa vaihtaa puheenaihetta. Luuleeko automyyjä minua hölmöksi vastatessaan ”miten hyvin tämän mallin koneet kestävät” -kysymykseeni ympäripyöreästi tyyliin ”jaa, vaikea sanoa …”. Minä tiedän yhtä hyvin kuin hänkin, että jos fakta olisi positiivinen, sitä ei piilotella epämääräisillä muminoilla”.

”Vaikka suomalaiselle on ominaista vähätellä kaikkea omistamaansa, hän seisoo kuitenkin yllättävän vakaasti ja uskollisesti automerkkinsä takana. Että ”Volvo on auto minun makuuni” tai ”Minä olen Mersu-miehiä”. Näin vaikka se oma auto puheissa on kuitenkin ”Nyt vaan tämmöinen. Vanha ja huonokin”.

Ja loppuun yksi ajatus:

Koska auton valinta on usein hirveän hankala operaatio, olisi mahtavaa, jos sitä voitaisiin helpottaa värikoodilla. Samoin kuin Kawasakit ovat aina vihreitä, KTM:t oransseja ja Ferrarin tunnusomaisin väri punainen, voisi muutkin merkit totella värikoodia. Oi, miten helppoa olisi kun tietäisi haluavansa mustan auton ja sitten selaisi vain tietynmerkkisten autojen luetteloa eikä tuota kaiken maailman merkkien loputonta suota.
 

 

 

 

Helkkarin Anna Liisa

Anna Liisaa näyttelee Jenna Simpanen. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kävin eilen katsomassa Jyväskylän Huoneteatterilla Minna Canthin Anna Liisaa. Olin kuullut siitä pelkästään hyvää ja se jos mikä on pelottava asetelma – Että oletat vahvasti näkeväsi jotain katsomisen arvoista. Jos jostain voi tipahtaa, niin moisesta oletuksesta. Anna Liisassa minulta tipahti kuitenkin korkeintaan leuka miesten ottaessa toisistaan mittaa pirtin lattialla ja kyyneleitä vanhan ja nuoren Anna Liisan tuijottaessa huolissaan ikkunasta katoavan tulevaisuutensa perään.

Ajattelin, että kirjoitanpa näytelmästä jotain. Mutta sitten mieleen tuli näytelmän aikana päässäni suhahtaneita täysin epäolennaisia juttuja, kuten:

• Mitenkäs tuo jauho pysyy noin hyvin tuon päänäyttelijän kasvoilla. Ja kuinka kova homma jauhon pesemisessä hiuksista oikein onkaan. Mahtaa mennä tukka taikinaksi.
• Miksi nuo miehet nostavat heinää seipäille eritavalla. Eikö ohjaaja olisi voinut ohjeistaa yhtä tekniikkaa.
• Miksi tuon miehen käsivarteen on piirretty juuri tuon näköisiä tatuointeja ja onko ne samat kaikissa näytöksissä. Ohjelmaesitteessä ainakin ovat osin toisenlaiset.
• Mistä tuo mies on niin tuttu. Varmasti olen nähnyt sen jossain.



Minna Canth 1844-1897

Ajatusharhailuistani huolimatta, Anna Liisa oli hieno esitys. Se jätti surutta jalkoihinsa monta Jyväskylän Kaupunginteatterilla näkemääni näytelmää. Ohjaaja Erika Hast toi lapsensa tappaneen Anna Liisan tarinaan omia kokemuksiaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 1859 tehdyn näytelmän hahmoista osalla oli jalkansa vielä historiassa, osa tallusteli nykymaailmassa. Lohduttomin oli vanha Anna Liisa, joka vaikutti ajoittain Alzheimer potilaalta upotessaan nuoruutensa tapahtumiin.

 

Kun 1800-luvun Anna Liisa piilotteli sielunsa synkkyyttä maalaistuvassa ja tämän puhelinta räpläävä sisko kailotti vittua ja perkelettä, ajattelin, että ”helkkari”. Jos olisin nähnyt suunnitelman paperilla, olisin sanonut, että ”tuo ei ehkä toimi”. Mutta toimi se. Ja hyvin toimikin. Helkkari.

Ohessa linkki Huoneteatterin sivuille, josta näkyvät mm. tulevat esitykset: 

http://www.huoneteatteri.fi/naytelma.php?naytelmat_id=345

 

 

TAUDINKUVAN JATKOHOITOA

Sami Liuhto ja Mikael Öhman

 

Kannattaa katsoa televisiota päissään, kun baarissa on Happy Hour. Kun naiset on valmiina toimintaan, olla se jolle ei tuoda tuoppia pöytään. Mutta minkäs teet se on tämä köyhyys, on ryypättävä kakkoskaljaa kotona. Lähdettävä ihmisten sekaan vasta puolilta öin, juotava tiskillä kaikkensa unohtaneena.

(Sami Liuhdon Taudinkuva: Happy Hour)

 

Sain Sami Liuhdon taudinkuvan Havaintoasema Tornio Liakka kuunteluuni jo joskus keväällä. Koska olin varsin innoissani yhtyeen esikoisesta, ajatuksenani oli kuunnella levy huolella ja sanoa siitä sitten rehellinen mielipide. Tuota ajatusta olen vaalinut sydämessäni nyt kuukausi kaupalla. Välillä se tuntuu pistona kylkiluiden välissä ja toisinaan kylmänä hikenä. Useimmiten valtavana hämmennyksen tunteena – tunne ei johdu levystä vaan aikataulustani, jonka perässä kirmaan kuin kolmejalkainen karitsa.

Mutta siis. Tänään päätin tarttua Sami Liuhtoa sarvista. Ennen levyn sisältöön sukeltamista, tein tällaisen luonnehdinnan yhtyeestä:

Sami Liuhdon taudinkuva on kuin se hyvin taiteellinen serkku, joka asuu toisella puolella Suomea ja jonka kanssa vietät vain harvoin aikaa. Aluksi serkku vaikuttaa aina pikkuisen umpimieliseltä ja ujolta, mutta kahden kesken sitä lopulta ymmärtää tämän olevan jotain ihan muuta ja kaikkea: Yhdistelmä syvää runoilijaa, mielenterveyskuntoutujaa, showmiestä, suurta valloittajaa ja älykköä. Serkun päähän sopii yhtä hyvin narrin kuin papinkin hattu – Useimmiten molemmat yhtä aikaa.

Serkku on valtaosan aikaa äärimmäisen kiehtova, mutta jos vietät viikon hänen kanssaan suvun mökillä, huomaat jo muutaman päivän jälkeen piiloutuvasi välillä ulkohuussiin saadaksesi hetken rauhan. Olet hämmentynyt siitä kuinka välillä haluat kaikkien ymmärtävän tämän serkuksesi ja toisinaan vannoisit vaikka itsensä jumalan edessä, ettet ole miestä missään aikaisemmin nähnyt.

Mökkiviikon jälkeen kaipaat häntä kotimatkalla syvästi ja kipeästi. Samaan aikaan tiedät, että ensikerralla serkku kutsuu sinua taas aluksi ihan väärällä nimellä, koska on unohtanut sen oikean.

Kuten sanottua, olin kohtalaisen innoissani taudinkuvan ensilevystä. Jos yksi on hyvä, kaksi harvoin on. Siksi lähestyin yhtyeen toista levyä epäröiden ja harkiten. Kun ilmaan kajahti Jacques Brelin Amsterdam, olin jo valmis ristiinnaulitsemaan koko poppoon ja ennen kaikkea Mikael Öhmanin. Että mitä helvettiä.

 

Brel (kuvassa) on jumalainen ja hänen kiihkoisan vimmainen Amsterdaminsa sellainen, ettei sen syvyyteen moni yllä. Näin ollen en ymmärtänyt Öhmanin laiskaa Amsterdamia. En sen asemaa levyllä, sen ponnettomuutta tai utuista maailmankuvaa. Ellei sen sitten juuri ole tarkoituskin olla kalpea varjo esikuvastaan: Kapakoiden ja merimiesten pariin vievä kappale, jonka punainen lanka ei ole enää vimma vaan pikemminkin depressiivisyys.

Oli miten oli, tämän äänitysteknillisesti toki ihan mielenkiintoisen kappaleen (jonka yli joka kuuntelukerralla ärtyneenä pomppaan) jälkeen päästään asiaan. Hallituskadulla-kipaleen jälkeen olen jälleen myytyä naista ja muutaman kuuntelukerran jälkeen valmis julistamaan levyn esikoistaan jäntevämmäksi, pidemmälle harkituksi ja kiinnostavammaksi.

 

Öhmanin vaivattomalta tuntuvat sävellykset toimivat tasapainottavana pohjana Liuhdon raskaan tahmaisille sanoille. Ilman kepeän hyppelevää folktunnelmaa sanoista jäisi raskas olo. Öhman puristaa sitruuna sinne minne sitä eniten kaivataan tai missä se parhaiten kirvelee. Mielestäni Happy Hour –tematiikan yhdistäminen musiikkiin, joka esitetään kulkusin koristelluissa kengissä on juuri sopivalla tavalla outoa.

 https://www.youtube.com/watch?v=YxMxdM1eYHc

 

Levyn hienompiin hetkiin lukeutuu Outi-Illuusia Liljan esittämä Miehen muotoinen reikä. Kappale ei ole ehkä levyn paras, mutta sen asema ja tunnelma on täydellinen.

Jos kappaleen olisi laulanut mies, olisin sytyttänyt jo rintaliivini tuleen tai ainakin sirotellut tuhkaa hiuksiini. Naisen esittämänä sanat: ”Kello on aamu kuus. Yhä sä selität. On naisen asema huono, juu. Lopuksi äidistäsi pillität. Ja sä panet levariin Ultra Bran, tajuan tehneeni virheen, saan vain puhetta sulta ainiaan” ovat humoristisia, kepeitä ja hauskalla tavalla naisenergiaa kumpuavia.
Ymmärrän toki asetelman typeryyden ja pöyristävyyden. Miksi nämä sanat ovat miehen suusta kuultuina sovinistisia, mutta naisen miehelle lausumina pelkästään ”Go girl” –huutoja minussa synnyttäviä.
Painan pääni vähän häpeissäni ja pyydän anteeksi pehmeiltä miehiltä. Samalla ymmärrän myös tekstin syntyneen Liuhdon, ei esittäjänsä kynästä, jolloin minua on ehkä viety 6-0.

https://www.youtube.com/watch?v=SUNEW8phK9w


Kokonaisuuden kannalta Miehen muotoinen reikä osuu hienosti hetkeen, jossa ilma alkaa käydä raskaaksi. Mies on vajonnut ”kusenvärisen kaupungin apatiaan”, saanut pakit 35 naiselta ja kitannut kakkoskaljaa kotona. Kuulija kaipaa tuuletusta, joka keventää ajatukset ja jonka jälleen voi taas surutta sukeltaa mielen mustiin meriin. Vaikka Miehen muotoinen reikä jatkaa aiempien kappaleiden teemaa, on se kokonaisuutena puhdistava ja raikas.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Havaintoasema Tornio Liakka on uskollinen ensimmäisen levylle. Siinä toistuvat pohdinnat itseydestä ja ulkopuolisuudesta. Alkoholia juodaan ja arki roikkuu mustina pilvinä vähän kattoa korkeammalla. 47-vuotias eläkeläinen, joka kantaa kaljalootaa kynnyksen yli kuin uutta morsiantaan on yhtä kaukana seksikkäästä rentusta kuin pakastettu kalapuikko päivän saaliista.

Synkkyys sisältää kuitenkin niin paljon sarkasmia, huumoria, itseironiaa ja veijarimaisia säveliä, että lopputulema on pikemminkin kepeä kuin synkkä. Tätä en olisi kuvitellut levystä sanovani. Ehkä se vaati puolivuotisen kuuntelun kristallisoituakseen.

Ymmärrän, että Taudinkuva jättää outoudellaan monet kylmäksi. Minut se kuitenkin hypnotisoi. Liuhto tiputtelee lakonisesti ja ponnettomasti tekstejään. Silloinkin kun hän tuo ilmaisuunsa voimaa ja innokkuutta, kuultaa takaa se eläkeläinen joka kantaa sitä kaljalootaa. Että kalja on hyvää ja siinä mielessä innostavaa, mutta samanlaista se pohjimmiltaan on kuin eilen ja huomennakin.

Tylyn uupunut luenta toimii tilanteessa, jossa teksti ei ole koskaan sitä mitä odotat. Ja juuri kun luulit jo tietäväsi kappaleet ulkoa, hymyilet kierosti sanoille, joita et aiemmin huomannut. Että tosiaan ”olen tullut tänne kuolemaan”.

Ja lopuksi vielä se mielestäni levyn paras biisi:

https://www.youtube.com/watch?v=cpzGbZLA2jA

 

Nainen ja rengasmyyjä

Koska kelit kääntyvät kylmiksi ja mittari käy öisin lähellä nollaa, pohjoisessa asuva naispuolinen ystäväni lähti rengaskaupoille. Vanhat talvikiekot olivat sakkokunnossa, joten alle piti saada uudet.
Nainen oli miettinyt tarkkaan mennäkö kitkoilla vai nastoilla ja päätynyt nastoihin. Koska tämä perustavaa laatua oleva seikka oli päätetty, hän luuli ostokeikkaa nopeaksi läpihuutojutuksi. Mutta eihän se ihan niin helppoa ollutkaan. Ainakaan kauppiaan mielestä.

Rengaskaupoilla naiselta kysyttiin heti aluksi auton väriä. Ikään kuin sillä olisi jotain tekemistä alla pyörivien renkaiden kanssa. Kauppias ehkä ajatteli, että se on se ainoa kysymys, johon nainen osaa vastata, joten aloitetaan sillä. Ikään kuin helpon kautta vaikeaan.

Sitten kysyttiin onko kyseessä naisen oma auto. Ikään kuin hän olisi rengaskaupoilla vaikkapa naapurin autolla. Ja vaikka olisikin, niin mitä se kauppiaalle kuuluu. Saa kai sitä ostaa renkaita mihin autoon tahansa. Vaikka lahjaksi kummin kaiman serkulle.


Luo loput tästä Keskisuomalaisen autokolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Nainen-ja-rengasmyyjä/854985

Happea koneöljyn katkuiseen tunnelmaan

Autokolumni Keskisuomalaisessa 23.9.

 

VR:n kuulutus: ”Hyvät matkustajat, kokeilemme lähtöä hetken kuluttua”, sisältää sellaisen määrän pessimismiä, että matkustaja minussa vetää jo takkia päälle. Siinä on niin paljon epävarmuutta, että en hetkeäkään usko junan nytkähtävän minnekään – Muualle kuin varikolle siis.

”Nyt meni ainakin ykkönen päälle”, vaunussa istuva vanhempi herrasmies arvelee kumppanilleen. Jään odottamaan ”kakkonen silmään” –kommenttia, ja koska sitä ei tule, olen taas laittamassa takkia päälle.
Jokainen vauhdin hidastus enteilee minusta totaalista pysähtymistä.
Huomaan vaunun muiden matkustajien unohtaneen jo lähtövaikeudet ja keskittyneen johonkin ihan muuhun. Mietin miksi minä olen tällainen pessimisti. Miksi uskon aina pahimpaan kun kyse on ajoneuvoista.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Happea-kone%C3%B6ljyn-katkuiseen-tunnelmaan/846838