Helsinki Lit ja erehtymisen onni

On ilahduttavaa huomata olevansa ihan väärässä. Ai milloin muka? No silloin kun olettaa, että oikeasti mielenkiintoinen kulttuuritapahtuma ei vedä paikalle kuin vaatimattoman kourallisen yleisöä, josta siitäkin valtaosa on paikalla pakosta tai toisesta.

Minulle kävi näin perjantaina Helsinki Lit –tapahtumassa. Kirjailijoita Savoy-teatterin lavalle kokoavan tapahtuman ohjelma alkoi 17.30. Menin teatterille noin 17.20 koska ”miksi mennä venymään yksin tyhjään saliin”.

Tulkitsin ovella seisovan järjestysmiehen ilmeestä olevani oikeassa. Että ei tänne kukaan perjantaina tule. Lauantaina ehkä muutama.

Löysin teatterin katsomosta mukavan paikan takarivistä - en perisuomalaiseen tapaan siksi, että taakse pitää mennä jos sinne vain pääsee. Vaan siksi, että koko katsomo oli lähes ääriään myöten täynnä. Tungin itseni kahden leveäselkäisen miehen väliin ja toivoin hiljaa mielessäni, että näiden hengitys ei synkronisoidu. Jos karpaasit nimittäin hengittäisivät yhtaikaa sisään, litistyisin heidän väliinsä.

 Siinä sitten Sofi Oksasen avauspuhetta seuratessani mietin, että on se vaan ihmeellistä, että sitä luulee tietävänsä jotain Suomen kulttuurielämästä ja kansalaisten kulttuurivalveutuneisuudesta ja sitten ei tiedäkään mitään. Hyvä niin.

Sieluani toki hivelöi Oksasen tunnustus, ettei tapahtumajärjestäjilläkään ollut ennakkoaavistusta siitä paljonko Helsinki Lit vetää yleisöä ja että ensimmäinen esiintyjä Mihail Siskin oli todennut hämmentyneenä kulisseissa ”täällähän on paljon ihmisiä”.

Lavalla Sofi Oksanen ja Mihail Siskin. Lähempää olisi kaiketi nähnyt vähän paremmin...