Ei ihan ”reikiä nolla”

Kolumni Keskisuomalaisessa 1.5.2015

Hetki sitten käsillä oli taas munkkikahvien paikka. Oikeastaan myös ilotulituksen ja shampanjapullon korkkien ampumisen sauma. En viittaa tällä vappuun vaan siihen, että valkoinen sotaratsuni kävi nimittäin heittämässä kunniakierroksen paikallisella katsastusasemalla.

Näyttelin tyynen hillittyä insinöörin ojentaessa leimattua lappua, mutta sieluni sisimmässä huusin huraata keuhkojen täydeltä.

Ihan ilman merkintöjä Pököttini ei sentään selvinnyt. Tarkkasilmäinen inssisetä löysi sen helmasta sormenmentävän reiän. Kutsuttakoon sitä täst edes vaikka helmasynniksi. Synti ei kuitenkaan ole nähdäkseni kovin suuri, sillä ensinnäkään sitä ei tarvitse käydä näyttämässä uudelleen toimistolla ja toiseksi, jos itse surffaisit 24 vuotta Suomen tiesuoloissa ja pääsisit pesuun vain erikoisen juhlallisina päivinä, saattaisi sinustakin löytyä muutama heikko kohta.

Tästä ajatus jumittuukin vääjäämättä autopesuun. Mietin miten on mahdollista, että olen aina pitänyt pesuloita jotenkin mystisen mainioina, eräänlaisina kummitusjunan kaltaisina riemupaikkoina, mutten silti vie niihin autojani juuri koskaan. Aina on jotenkin vääränlainen keli ja tietysti onkin. Eihän sellaisia kuivia ja pölyttömiä & pakkasettomia päiviä ole Suomen ilmanalassa kovin tiheään. Niitä jos venaa, voi auton pestä pari kertaa kesässä ja hyvällä tuurilla kerran kevättalvella. Silloin on kuitenkin muutakin tehtävä. Pitkän pilvisyyden jälkeen koittavasta ensimmäisestä aurinkoisesta kevätpäivästä ei ihan heti nouse mieleen ajatus, että nyt auton pesuun.

Syyn siihen, miksi en penskana päässyt vinkumisestani ja vetoamisesta huolimatta huoltoasemien pesupisteille tiedän hyvin. Isäni mielestä ”itsekin voi ihan hyvin pestä ja perheestä löytyy monta tervettä kättä”.

Syy nykyiseen pesuloiden boikotoimiseeni voisi piillä pihiydessäni. Tätä oletusta ei kuitenkaan puolla se, että putsatessani viimeksi hanskalokeroa löysin sieltä käyttämättömän autopesukoodin vuodelta 2013…

Peugeotistani vielä sen verran, että naapurin mies vinoili minulle, että valkoinen ratsuni voi laittaa kohta museorekisteriin. Valitettavasti näin ei kuitenkaan voi tehdä vielä kuuteen pitkään vuoteen enkä usko rakkaani jaksavan enää niin kauaa.

Sillä, että museoajoneuvoksi luokitellulla ajoneuvoa saa ajaa enintään 30 päivää vuodessa, ei välttämättä olisi merkitystä. Vaikka Pesostani rakastankin, olemme aika harvinainen näky liikenteessä. Tuorein ajatukseni onkin, että kun hänestä aika jättää, parkkeeraan hänet pihani järvenpuoleiselle reunalle ja istun sen muhkuraisilla tuoleilla auringonlaskua ihaillen ja punaviiniä lipittäen. Poistetun konepellin kohdalla velloo istutettu kukkameri ja takakontissa säilytän puutarhalapioita ja istutuskauhoja. Mankan kuitenkin pidän toimintakuntoisena, jotta voin yhteisiä vuosiamme muistellessa huudattaa sillä vaikka Pellen Moottoritie on kuuma –skipaletta – kappaletta joka vie minut takaisin nuoruuden juhannuksiin, joina peruutin Pököttini vuosi toisena jälkeen siihen Tammisaaren leirintäalueen ehkä ainoaan, mutta varsin huonossa paikassa sijaitsevaan, monttuun.