Ajokortti voi olla osa identiteettiä

Autokolumni Keskisuomalaisessa 17.4.2015

Ajoitan tämän kolumnin julkaisun tarkasti niin, että tiedän äitini olevan sanomalehden ulottumattomissa – siellä osassa Suomea, jossa Keskisuomalaista ei juuri lueta tai ihan toisessa maassa. Jäljet kolumnistani piilotan tarkasti polttamalla ilmestyneen lehden takapihallani. Sukulaisten lehdille teen saman polttohautauksen ja saatanpa käydä lehdenkeruukierroksella naapureittenkin luona. Koskaan ei voi pelata liikaa varman päälle.

Mutta siis. Äitini on nainen parhaassa iässään. (Huom. mielistely siltä varalta, että hän kuitenkin saa lehden käsiinsä.) Iässä, jolloin ajokortin uusimiseksi täytyy käydä tapaamassa lääkäriä viiden vuoden välein. Todistella tälle, että pää kääntyy vielä, tiet ovat tuttuja ja kaasun ohella löydän jarrunkin.

Kun tarkastus oli ensimmäistä kertaa käsillä äitini kohdalla, hän piti sitkeästi kiinni kortistaan. Näin siitäkin huolimatta, ettei ollut autoa toviin enää tarvinnut. Kävimme asiasta pitkähkön keskustelun, jossa äitini argumentteja olivat lähinnä ne, että täytyyhän kortti olla, jos joskus tulee hätätilanne jossa tarvitaan kuskia. Näitä hätätilanteita olisivat äitini kuvailun perusteella lähinnä tapahtumat, joissa tuttavalla on pää kainalossa tai suolet sylissä.

Arvelin, että mainitun kaltaisissa tilanteissa voisi ehkä ottaa sen riskin, että saa pysäytettäessä sakot kortitta-ajamisesta. Olin yllättynyt huomatessani äitini niin lainkuuliaiseksi kansalaiseksi, että moinen ei hänestä tullut kuuloonkaan.

Toinen syy kortin uusimiseen oli äitini mielestä puhtaasi taloudellinen. Ihminenhän tarvitsee aina jonkin sopivasti lompakkoon mahtuvan henkilöllisyystodistuksen. Ajokortin tilalle hankittava henkilökortti oli kuulemma vietävän kallis. Sitä varten tarvitsee ottaa valokuvat ja ties mitä.

Äitini siis uusi ajokorttinsa. Sanottakoon, että uusinta maksoi vähintään yhtä paljon kuin se ”kallis” henkkari. Autoa hän ei ole tällä kortilla ajanut kertaakaan. Onneksi. Nähtävästi ystävien suolet ovat siis pysyneet ihon alla ja päät hartioilla.

Myöhemmissä pohdiskeluissa on käynyt ilmi, että kortin sijaan kyse on lähinnä identiteetistä. Että sitä tuntee itsensä vähän vanhaksi, jos ei omista enää voimassaolevaa ajokorttia. Tätä en ollut tullut ajatelleeksikaan inttäessäni kiivaasti, että ”mihin sinä sitä korttia muka tarvitset”. Tunsin jopa pikkuisen huonoa omaatuntoa käsittäessäni sanojen kuulostaneen äitini korviin lähinnä siltä, että ”mihin sinä vanha nainen enää autoa tarvitset”.

Vaikka äitini ei ole jalkaansa kaasulle enää painanut, moni hänen ikätoverinsa on. Tieliikenteessä suhaa paljon kuskeja, joiden kortin uusiminen ei ole pohjannut identiteettikriisiin vaan puhtaasti haluun ajaa. Tästä johtuen en enää uskalla käyttää moottoritien ohituskaistaa, muulloin kuin tilanteissa, joissa voin olla satavarma, ettei mutkan takaa ilmesty väärään suuntaan kaahaavaa harmaahapsea. En toki väitä, että kaikki ikäkuskit ovat holtittomia, mutta vuoden sisällä olen kohdannut moottoritienkaistasta erehtyneen vanhuksen kolmasti Jyväskylä-Muurame -tiellä. Siinä on kolme kertaa liikaa.

Joka kerta olen säikähtänyt niin, etten ole edes ymmärtänyt töötätä. Ehkä hyvä näin. Tiedä millaisen reaktion tööttäys aiheuttaisi. Ojanpenkkoihin väisteleviä vastaantulijoita nämä kuskit eivät tosin ole rekisteröineet, joten ehkä äänimerkkikin jäisi huomiotta.

Päätän tämän pikkuisen ikärasistiselta haiskahtavan kolumnini lupaukseen, että luovun ajokortistani heti, kun alan arpoa oikeaa kaistaa. Pistän auton ylläpitokuluista säästyvät rahani takseihin ja laitan pojittelemani ja tytöttelemäni kuskit kantamaan kassini kotiovelle asti.