Kolumni Keskisuomalaisessa 11.7.
Näin festivaalikauden aikaan mielessä käy männä vuodet ja esimerkiksi kuplavolkkarin takapenkillä vietetyt Provinssirock yöt. Vaikka mittanauhan mukaan olen pikkuisen kutistunut pituudessa sitten aktiivisten rockfestari-vuosieni, en silti usko, että taipuisin enää kuplan takapenkille. Tai ylipäätänsäkään minkään auton takapenkille. En edes vahvasti nestemäistä unijuomaa nautittuani. Syy ei ole pelkästään konkreettisten eli fyysisten esteiden. Ongelma on mentaalisella tasolla.
Vaatimustasolla on tapana nousta, ei laskea ikävuosien myötä. Harva sanoo kaivanneensa nuorena valkoisia lakanoita, mutta nukkuvansa keski-ikäisenä vaikka männyn oksalla.
Vanhempana sitä haluaa parempaa, helpompaa ja mukavampaa. Leposijan ohella tämä koskee tietenkin myös menopelejä. Olen esimerkiksi huomannut viime aikoina katsovani fillariani vähän pää kallellaan. Mietin, että miksi vain kolme vaihdetta. Jäivätkö ne muut vaihteet kauppaan silloin 30 vuotta sitten kun pyörä tuli hankittua.
Moni muukin asia on muuttunut vuosien saatossa. Vajaat 20 vuotta sitten painoin mieheni Transitin ikkunaverhoihin perunaleimasimella kukkia ja pakettiautosta tuli heti tosi kiva. Olisinpa melkein sanonut ihku, jos viime vuosituhannella moista adjektiivia olisi käytetty. Nyt niin tehokasta perunaleimasinta ei ole olemassakaan, että kyseisen kaltainen kaara muuttuisi sillä kivaksi.
Se, että auton kyljessä luki bänditeippauksen takia Goodenough kuulostaa nyt lähinnä sarkastiselta vitsiltä. Että tarpeeksi hyvä mihin. Työnnettäväksi romuttamolle tai hipahtavaksi puutarhakalusteeksi ehkä, mutta ei missään nimessä ajotielle.
Yksi edesmenneen Goodenough-Transitin erikoisuus oli se, että pelkääjän paikan alla sijaitseva moottori lämmitti lattian niin kuumaksi, ettei sille voinut laskea paljaita jalkoja. Kananmunia sillä kyllä olisi voinut paistaa. Tiedä vaikka olisivat jollain bändireissulla paistaneetkin. Luonnollisesti tulikuuma lattia toi helteisiin kesäpäiviin pikkuisen hikisen tunnelman, jota penkeillä varustetun takaosan pölyinen kokolattiamatto kivasti komppasi.
Auton puolustukseksi sanottakoon, että koslan vähän hipahtavaan stailiin sopi kyllä mainiosti se, että pelkääjänpaikalla toimivin istumistapa oli lootusasento. Mukavaa oli varmasti myös se, että jos matkustajaa väsytti sai pään painaa auton pehmeää mattoa vasten.
Oman pikantin lisänsä Transit-vainaaseen toi sekin, että matkaajat eivät saaneet toistensa puheesta juurikaan selvää moottorimelun takia. Ihan siinä kuskin kyljessä istuessakin sai vahvistusta sanoille hakea aina huulilta. Että mistä ihmeestä se puhuu. Rockista vai Hokista vai kokista. Todennäköisesti lokista.
Huomaan vieläkin joskus miettiväni, että sanoiko se yksi takapenkin mies tosiaan harrastaneensa jo vuosia lambadaa, vai puhuiko jostain muusta. Entä etsikö se yksi oikeasti penkin alle vierähtänyttä kättään vai oliko ruumiinosien sijaan hukassa jokin muu esine. En ole viitsinyt tarkistaa. Totuus kun on todennäköisesti kuultua paljon tylsempi ja vähemmän mielikuvitusta ruokkiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti