Minäkin haaveilin pianon tuhoamisesta

Katsellessani eilen Kaupunginteatterilla Thomas Moncktonin hervotonta klovneriaa ja akrobatiaa flyygelin ympärillä, mieleeni tulivat omat lapsuuden pianotunnit. En toki kikkaillut The Pianist esityksen kaltaisesti soittimella, mutta yritin epätoivoisesti oppia soittamaan sitä ikävuosina 8-17. Aika monta vuotta lopputulokseen nähden. Sen sijaan, että olisi nyt koskettimien ääressä kuin kotonani olen pikemminkin ulkona kuin lumiukko.

Sitä sanotaan, että ihmisestä kuin ihmisestä tulee taitava haluamassaan lajissa, jos hän upottaa sen harjoitteluun 10 000 tuntia. Mitä ilmeisimmin piano-opintojeni yhdeksään vuoteen ei tuota lukumäärää mahtunut. Itse asiassa pienen laskutoimituksen perusteella taituroinnin tason saavuttaminen olisi vaatinut kolmen tunnin päivittäisen harjoittelun. En usko koskaan soittaneeni niin monta tuntia päivässä. Useimmiten taisin tarttua pianoläksyihin ensimmäistä kertaa tuntia edeltävänä päivänä. Usein vasta aamulla. Joskus vasta ihan siinä opettajan tunnilla istuessa.

Toki syy keskinkertaiseen soittotaitooni voi piillä ensimmäisen piano-openi sanoissa "En halua opettaa kaltaistasi lahjatonta lasta". Sanomattakin on selvää, että tämä oppilas-opettaja suhde katkesi melko pian noiden sanojen jälkeen ja tuon vuoden pedagogi-tittelistä kilpailevan miehen korvasi uusi, vähän kärsivällisempi kaveri.

Haastatellessani The Pianist esityksen Thomas Moncktonia, tämä sanoi ajatelleensa jo lapsen, että haluaa tehdä joskus esityksen, jossa perhepiano hajoaa osiin. Jotain tuonkaltaista taisin unelmoida minäkin lapsena. Ajatus jäi haaveen tasolla, sillä sitä on perin hankalaa keksiä mitään normaalia rikkoutumiskeinoa satoja kiloja painavalle pianolle. Uskottavan onnettomuuden lavastaminen tuntui ihan mahdottomalta haasteelta. Että miten selittää vanhemmille pianon yhtäkkiä tipahtaneen alas toisen kerroksen parvekkeelta. Että soitto vaan oli niin vauhdikasta, että soitin valssasi pihalle.
Mietitte siellä kenties, ettei hentoinen lapsen vartaloni olisi pianoa parvekkeelle edes saanut, saati yli sen kaiteen. Minä en epäile hetkeäkään, etteikö moinen uroteko olisi minulta luonnistanut. Sitä kun oikein haluaa jotain, onnistuu se ilman 10 000 tunnin harjoituksiakin.

Joskus mietin, mahtoiko moinen ajatus käydä veljeni ja vanhempienikin päässä. Vaikeaa nimittäin uskoa, että laiskan (ja siis lahjattoman) pianistinalun harjoittelun kuunteleminen olisi jotenkin mieltä ylentävää. Moncktonin esitys Jyväskylän Kesässä sitä vastoin oli.