Autokolumni päivän Keskisuomalaisessa
Ystäväni kertoi joutuneensa hämmentävien ajatusten ääreen jyväskyläläisessä parkkihallissa. Yhdestä niistä sellaisista, jossa pysäköintilappua ei tarvitse kurottaa ikkunasta, vaan kone lukee rekkarin ja toteaa laskun maksetuksi. Tutkailtuaan tovin rekisterinumeroa automaatti ilmoitti kaverilleni tylysti, että auto on parkissa toisessa hallissa.
Ystäväni koki välittömästi lieviä jakomielitautisuuden oireita tyyliin ollako vai eikö olla ja missä olla. Ei oikein osannut keksiä miten mahdollistetaan sellainen yhtälö kuin että "auto jossa istun, eli myös minä olen, on jossain muualla kuin tässä". Taisi jo miettiä, että ufoko minut sieppasi. Uskon hänen matemaattisesti orientoituneena ihmisenä laskeneen myös jo todennäköisyyttä sille, että tuli erehdyksessä parkkeeranneeksi autonsa rinnakkaistodellisuuteen.
Kaverini pääsi kuitenkin näiden lievästi scifien ja eksistentiaalisten kysymysten parista, kun hetken nikoteltuaan kone korjasi lausuntoaan. Se päätteli varsin oikein, että auto joka ajoi juuri kameran eteen on samassa tilassa kuin kamera ja päästi auton pois.
Itse koin kauhun hetkiä samaisessa p-hallissa pari vuotta sitten. Pelkoni takana ei ollut yksinomaan Terminator-tyyppinen koneiden kapina vaan hallin tyhjyys. Hain autoa parkista tavaratalon sulkemisajan jälkeen katsottuani juuri jonkun vähän liian pelottavan elokuvan. Omien kenkien kopina peitti vaarallisesti alleen varjoissa vaanivien murhaajien askeleet.
Mieleen tuli lapsuuden mökki-kesät. Se tunne kun syys-iltana hipsit pahaenteisten puskien ympäröimää polkua saunalta mökille ja yrität olla juoksematta, ettet antaisi paniikille valtaa. Lopulta kuitenkin juokset niin, että jos joskus ne hippulat vinkuvat, niin tuolloin.
En nyt tässä myönnä juosseeni parkkihallissa, mutta pari hätäistä hypähdystä saatoin kuitenkin ottaa.
Jotta parkkihalli-paniikkini olisi ollut täydellinen maksuautomaatti ei tietenkään toiminut. Kuinkas muutenkaan. Mitään yhtä scifiä viestiä kuin ystäväni en sentään siltä saanut. Hyvä niin, sillä jumiutuminen autioon P-taloon oli muutoinkin ihan tarpeeksi tyly kokemus.
Jostain muualta kuin pääni sisältä alkoi kuulua jo ihan oikeitakin askelia – kopinaa jossa kaikuivat pahuuden pasuunat. Painelin kaikkia automaatin nappeja, koska niin kuuluu tehdä hermostuneena. Itkun sekaisin äänin sopertelin jotain kaiuttimesta vastanneella parkkivalvojalle. Taisin nyyhkäistä "Auttakaa", tavalla joka antoi olettaa käsillä olevan parkkimaksun sijaan jotain pikkuisen dramaattisempaa – kenties hallin varjoissa Viiltäjä-Jackin ottein varastetut munuaiset tai vanhan Peugeotin moottorista alkanut kulovalkean tavoin leviävä ydinräjähdys.
Vaikka pääsin lopulta vapauteen, huomaan kokemuksen muuttaneen suhdettani parkkihalleihin. Ymmärrän nyt, ettei niiden ainoa tarkoitus ole autojen naarmuuntuminen ja väliaikainen varastointi. Taustalla on jotain paljon pahempaa. Vielä en ole varma liittyykö se naisihmisten pelotteluun vai ihmiskunnan altaan lakaisevan teknologian nousuun. Kenties molempiin.
Huomaan myös joskus miettiväni kuuluiko niissä parkkivalvojan sanoissa "Portti on nyt auki" ripaus hullua klovnia tai Hohdon Jack Nicholsonia. Ja ennen kaikkea, minne se portti oli auki? Että olenko nyt tässä vai jossain muualla ja onko autonikin täällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti