Melkein maantierosvon kyydissä Nepalin vuoristossa

Matkasin syksyllä Jeepin kyydissä kohti Nepalin vuoria. Paikallisen kuskimme täytyi aika ajoin pysähtyä kuittaamaan kyytiläiset tien varren tarkastuspisteessä. Tarkastajista osa halusi katsoa kuskin asiakirjat läpi, osalle riitti kun niitä vilautti ikkunasta. Jälkimmäisessä tapauksessa asiakirjoina olisi ihan hyvin voinut olla passikopioidemme sijaa vaikka suomalaisen Marttaseuran vuosikertomus tai käsipallopelin ohjeet.
Tarkoituksena oli kaiketi kontrolloida sitä, että vuorilta palaa yhtä monta tyyppiä kuin sinne meneekin. Tämä kuulostaa loogiselta toiminnalta seudulla, jossa maavyöry voi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä pitkän tienpätkän pois kartalta.
Kuskia pysähdykset ehkä ketuttivat, mutta me otimme ne ilolla vastaan. Pieni paussi pomppuiseen matkaa tuntui mukavalta ja toi useimmiten mukanaan myös tovin jaloittelutauon.
Saavuttuamme taas yhdelle pisteelle kuski hyppäsi kyydistä ja näytti kädellään, että pitäkää te vain peput penkissä. Ajatuksena kaiketi oli, että tämä ei vie edes tovin puolikasta.
Sitten oven avasi vieras mies. En muista miltä hän näytti, mutta mielikuvissani hänestä on muotoutunut vähän Rasputinia muistuttava metsärosvon omainen hahmo. Hän nyökkäsi meille ja istui ratin taa.
Syntyi valtava häly. Jokainen kahdeksasta matkaajastamme ihmetteli, huudahteli ja kummasteli kuskia kaikilla osaamillaan kielillä. Tuhkaa siroteltiin ja kaapuja revittiin. Että kuka tuo on, mitä tapahtuu, minne mennään ja KÄÄK!

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/ulkomaat/Kolumni-Melkein-maantierosvon-kyydiss%C3%A4-Nepalin-vuoristossa/1093852



Yksi vuoristoteillä toimineista ajoneuvoista.