Männynneulasten kiusallinen kasaantuminen

Ohessa Keskarin autokolumnini päivältä 9.9.2016

”Mennäänkö Lahdentietä vai idän kautta”, taksikuski kysyy Helsingissä.
”Taas”, minä ajattelen. Sanon kuitenkin hylyillen, että ”Mistä minä tietäisin” ja arvaan vastauksen johtavan todennäköisesti siihen pidempään reittiin.
Mietin, että ensi kerralla valitsen toisin ehdotetuista reiteistä. Ihan kumman vaan. Silloin on ainakin 50 prosentin mahdollisuus osua lyhyempään. Nyt todennäköisyys on nolla.

Kuski puhua pulputtaa hyväntekeväisyyden turhuudesta, kaikkialla vaanivasta Isiksen uhasta, kaameasta lamasta, männynneulasten määrästä ja pyöräilijöistä. Huomaan olevani joka asiassa eri mieltä hänen kanssaan.  Jopa siis niitä männynneulasia ei nähdäkseni ollut tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna.

Mietin miten hän tuleekin valinneeksi aiheet, joista emme löydä yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea, miksi hän puhuu taukoamatta.

Jossain vaiheessa ohitamme saman baarin toiseen kertaan. Siitä minusta ainakin tuntuu. Mieleen tulee vanha tarina, jossa mies kertoi kylätien olleen niin mutkainen, että se kiersi saman talon kahteen kertaan.

Huokaisen syvään, jolloin keskustelu siirtyy väsymykseen. Siitä olemme sentään samaa mieltä. Että enemmän pitäisi nukkua ja vapaatakin joskus pitää.
Auto vie minut lopulta perille. ”Mukavaa päivänjatkoa”, kuski hihkaisee perääni. Ei sentään kysy mitä reittiä pitäisi ajaa seuraavalle keikalleen. Jos kysyisi, sanoisin Jyväskylän kautta.
”Jatkoa”, vastaan kuskille, vaikka haluaisin sanoa, että pyöräteiden lisääminen keskustaan on mielestäni ihan hyvä idea, vaikka se hänestä järjetön onkin. Ja hyväntekeväisyyden välttäminen siksi, ettei ”ne sinne kohteeseen kuitenkaan koskaan mene” on vain tapa selittää oma välinpitämättömyys ja nuukuus.

Myöhemmin samana päivänä ihmettelen tuttavalleni, miksi Helsingin taksit aina kyselevän reittiohjeita. Että mitä kautta mennään. Eivät ne maakunnassa kysele. Ne katsovat navigaattorista ja ajavat. Korkeintaan kysyvät osoitteessa, että onko se tämä talo vai tuo seuraava.

Ystävä epäilee kyselyn johtuvan mieltymyksistä. Että kumpikin tie vie samaan paikkaan ja melkein samassa ajassa, mutta reiteillä on erilaista nähtävää. Toinen asiakas haluaa ihailla maisemaa, kun taas toiselle on sama, vaikka tie halkoisi harmaata betonilähiötä.
Olen skeptinen ystäväni päätelmän suhteen. Tiedän myös heti, että jos olisin itse taksikuski Helsingissä, en kysyisi koskaan. Ajaisin vaan. Enkä varsinkaan puhuisi koskaan asiakkaalle männynneulasten kiusallisesta kasaantumisesta.