Saako kirkossa taputtaa ja kuinka kovaa?

Jyväskylän kaupunginkirkon ruusuikkuna.

 

Kirkko oli mukavan täynnä ihmisiä.

Osallistuin viime sunnuntaina Kohti valoa -konserttiin Jyväskylän Kaupunginkirkossa. Ohjelmassa oli tenori Mika Pohjosen laulua sekä sellisti Jussi Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin soittoa. Myönnettäköön, että minulla oli konsertin suhteen siinä mielessä oma lehmä ojassa, että kuulun Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan, joka konsertin järjesti. Omakehun vaarasta huolimatta hehkutan kuitenkin pikkuisen. Pohjosen ääni soi niin, että sydämeen sattui ja Makkosen ja Azezianin soitannosta varsinkin Sibelius oli ihan omaa luokkaansa. Hienoa oli myös se, että sujuvasanainen Makkonen kertoi kappaleiden välissä tulevista biiseistä ja hauskoja anekdootteja aiheesta. Oikein viihtyisää, sanon minä ja näin naistoimikunnan edustajana oli kiva huomata, että kirkko oli melko lailla täynnä.



Koska blogini tarkoitus ei ole keskittyä kritiikkien kirjoittamiseen, tai tässä tapauksessa ylettömään hehkuttamiseen, kirjoitan vähän siitä, mitä päässäni konsertin aikana liikkui. Mietin nimittäin ankarasti sitä, miksi kirkossa ei taputeta. Tai jos taputetaankin niin vain konsertin lopussa tai esiintyjän vaihtuessa – ei esimerkiksi toisistaan irrallisten kappaleiden välissä, mikä olisi ihan luontevaa toisenlaisessa konserttiympäristössä. Itse jouduin lähes istumaan käsieni päällä, etten olisi niitä siinä kirkonpenkissä hakannut innostuneena yhteen.

Tein aiheesta vähän nettihaluja ja huomasin monen muunkin miettivän samaa. Jenkeissä kirkossa taputetaan kuulemma ihan luontevasti. Suomessa taas nojataan hartaaseen tunnelmaan ja ollaan sitä mieltä, että moinen ilon ja innostuksen ilmaisu ei oikein herran huoneeseen sovi. Sen enempää uskontoon puuttumatta kysyn kuitenkin, että eikös se olisi ihan hienoa, jos joku kirkossa tai kirkosta vähän innostuisi…

Jussi Makkonen ja makeat kengät.

Facebookissa leviää hupaisa kuvavertailu, jossa toisessa on Helsingin islamilaisen seurakunnan tilanne, jossa rukoushetkiin joudutaan jonottamaan ja toisessa perinteinen Suomi-kirkko, jossa penkillä istuu yksi mummu. Sanonpa vaan, että toisessa ollaan innostuneita, toisessa ei.

Blogitaivas-sivustolta löytyy mainio H. H. Hilvon listaus muistakin asioista, joita kirkossa ei sovi tehdä. Ohessa linkki:

 http://blogitaivas.fi/2015/02/16/kirkossa-kiellettya/comment-page-1/

Sunnuntain konsertissa soittanut Azezian kommentoi taputtamista seuraavanlaisesti:

 "Tuo taputuskulttuuri on tosiaankin mielenkiintoinen kysymys, joka on aikojen saatossa melkoisesti kalkkiutunut. Aina kun meiltä kysytään ennen konserttia missä välissä tulisi taputtaa, vastaamme joka kerta: "Silloin, kun siltä tuntuu". On merkillistä, että aplodeja, joilla ilmaistaan musiikin herättämiä tunteita, tulisi säästellä ja niiden käytöstä etukäteen päättää... Aplodit ovat spontaania palautetta, jotka ovat osa esiintyjän ja yleisön vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksesta puolestaan syntyy yhteinen tunnekokemus, joka on mieleenpainuvan konsertin edellytys". 

Törmäsin konserttikäyttäytymisoppaita selatessani myös tietoon, jonka mukaan oopperaan kuului alun pitäen yhteislaulu. 1500-luvun Italiassa ooppera oli suurten väkijoukkojen huvia ja ihmiset saattoivat hyvinkin laulaa mukana esimerkiksi tutuissa kuorokohdissa. Näin on vieläkin esimerkiksi Veronan oopperajuhlilla, maailman suurimmassa oopperatapahtumassa Italiassa. Suomen kansallisoopperassa moisesta käyttäytymisestä saisi varmaa kengän kuvan takalistoonsa. Ja pakko sanoa, että ehkä ihan hyvä niin.

 

Kiitos ja kumarrus.