Jollantai ja Riitta Uusitalon ihanat rinnakkaistissit

Olen ollut aina kova lukemaan sarjakuvia. Joskus en tainnut juuri muuta lukeakaan. Sydämeni sai villeimmin sykkimään Hugo Pratt, Milo Manara ja Hewlett-Martin. Ralf König vei mukanaan sitten vähän myöhemmin.
Nyt kun mietin taaksepäin huomaan, että en muka juuri koskaan enää löydä aikaa uppoutua sarjakuviin oikein syvästi – sillä tapaa, että todellisuus alkaa näyttää jo vähän piirretyltä. Sänkyni ääressä on lojunut useampi Blacksadin teos jo pari vuotta, mutta jostain syystä en ole saanut niitä luetuksi.

Kirjamessuilta ostamani ihanaisen Don Rosan –kokoelman sentään luin. Samalla mielessä kävi, että tilaisin oitis Ankan, jossa siinä olisi jatkuvasti Rosan kaltaisia mestariteoksia – mutta kun ei ole. Don Rosa on Aku Ankan maailmassa kuningas – sanoisinko jopa jumala.
(Katja Kontturi kirjoittaa muuten Don Rosa-tutkimuksestaan ja elämästä aku-tutkijana varsin mielenkiintoisesti blogissaan http://kontturi.blogspot.fi/)

Kehittelin joskus teininä käsitteen nimeltä jollantai. Se olisi se viikon yksi ylimääräinen päivä, jolloin ei olisi muuta kuin sitä mitä itse haluaa tehdä. Päivä jona ei tarvitsisi tai ehkä ei edes saisi tehdä töitä, opiskella, laittaa ruokaa tai hoitaa lapsia. Päivä joka olisi ihmisen itsen. Kaikki muu ikään kuin pysähtyisi. Silloin voisi lojua riippukeinussa ja lukea vaikka niitä sarjakuvia, kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvia. Olla ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin tätä.

Sittemmin jollantai-termi taisi tosin muuttua merkitsemään sitä päivää, jona tuntuu, ettei ole oikein mikään päivä. Ei oikein arki, muttei viikonloppukaan. Muistaakseni tämä oli usein sidoksissa vähän reippaamman ja kosteamman biletyksen jälkeiseen olotilaan, jolloin oikeastaan olisi vain halunnut, ettei ole sunnuntai – eli huomenna arki.

Mutta siis. Aloin kirjoittaa sarjakuvista ennen kaikkea siksi, että sain tovi sitten taiteilija Riitta Uusitalolta tämän Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit –teoksen. Uusitalon piirustus- ja tarinankerrontatyyli eivät oikeastaan ole sitä sellaista, jota perinteisesti fanitan, mutta jäin silti nalkkiin. Tähän nalkkiin jääminen vei tosin hetken, sillä kirjanen ehti pyöriä ruokapöydällä useamman viikon ennen kuin siihen tartuin. Olin muka niin kovin kiireinen. Teoksen täytyi väistää sanomalehtiä, perunakattilaa, kahvikuppeja ja ties mitä ennen kuin se osui käteeni. Mutta kun se siihen päätyi, levisi suuni hymyyn.

Uusitalon piirustusjäljessä on mainiolla tavalla läsnä kaikki maailman aika ja mahdoton kiire: näyttää siltä kuin kuvat olisi piirretty nopsaan siinä sivussa, mutta silti mikään ei ole mennyt ns. päin mäntyä. Jokainen sivu toimisi yksinäänkin, mutta nivoutuessa juoneen se saa kikattamaan ääneen. Se, että tähän kikatteluun yhdistyy komppaava nyökyttely Uusitalon mahtavan tarkkanäköisille huomioille – tekee teoksesta loistavan.

Ja ne hahmojen rinnakkaistissit – ne ne vasta mainioita onkin. Huomaan myös haaveilevani suomenlampaan villasta huovutetusta lompakosta…

Uusitalon teosta saa ainakin Turun Sarjakuvakaupasta