Visio kuskien keskinäisestä viestinnästä

Autokolumni Keskisuomalaisessa 3.12.2014

Miten kertoa edessä ajavalle autoilijalle, että ”Nyt sulta levahti kannen tiiviste. Autosi savuttaa niin armottomasti, että takana ajajia jännittää koska KISS astuu lavalle”. Tai, että ”Sinulta jäi kukkamekko oven väliin lähtiessäsi marketin pihasta. Ei ole tuo vaalea mekko enää vaalea kaartaessasi kotipihaan”. Tai että: ”Pysähdy hyvä mies. Katollasi pomppii sinne unohdettu lompakko. Viimeistään moottoritiellä se sinkoutuu tienposkeen, josta et tule sitä ikinä löytämään.”

Pohdiskellessani tätä ääneen, mieheni ehdotti auton rinnalle ajoa ja lapun näyttöä kuskille. Lapussa lukisi kaiketi jotain sellaista kuin ”autosi savuttaa”, ”mekko välissä” tai ”lompakko katolla”.

Minä en kuitenkaan yleensä koskaan katso ohittajiani. Onhan se nyt nimittäin muutoinkin vähän nöyryyttävää, että toinen kirii ohitse. Siihen ei enää katsekontaktia kaivata todentamaan häviäjän ja voittajan rooleja. Ja jos joskus satunkin ohittajaani vilkaisemaan, en usko, että saisin tekstistä mitään selvää keskittyessäni vain näyttämään loukkaantuneelta ja uhmakkaalta.

 Itse ajattelin huomionhakukeinoksi armotonta vilkuttamista. Toisaalta vilkutuksesta on nopeasti vilkaistuna melko lyhyt matka nyrkin puintiin, joten ehkä moisella aktiviteetilla voisi olla vähän ikävät seuraukset.

Kätevintä mielestäni olisi, jos kaikkiin autoihin asennettaisiin jokin radiopuhelinten kaltainen viestintäjärjestelmä, jonka välityksellä voisi sanoa asiansa. Toinen vaihtoehto olisi omalla takaikkunalla oleva ledeistä muodostuva tekstisyöte, johon voisi sanella viestin. Ohitettuasi piiputtajan, kurvaisit auton eteen ja sanelisit tekstittimeen: ”Autosi on savukone”.
Ymmärrän kyllä, että tässäkin on riskinä varsin ikävät ja väkivaltaiset seuraukset. Joskus yllätän itseni puhisemasta painokelvottomia solvauksia rattini takaa. En tiedä kykenisinkö sensuroimaan itseäni, jos viestin saisi helposti ähkäistyksi takaikkunaan loistamaan.
Kohta ikkunoissa ja radiopuhelimissa risteilisi toinen toistaan tiukempia sanomia. Tienposkissa käytävistä nyrkkeilymatseista ja painiotteluista tulisi jokapäiväistä kauraa. Automatkustajille jouduttaisiin säätämään alaikäraja, sillä lapsien altistaminen moiselle loanheitolle ja väkivallalle tuntuisi sietämättömältä.

Joku yrittäisi luoda viestien sensurointiin tähtäävän automaattimuokkausjärjestelmän, mutta idea olisi kuolleena syntynyt. Ajajalta ei vaadita kovin suurta nokkeluutta päättelemään minkälaisia tuoksuja tässä kanssa-autoilijan sieraimiin toivotellaan kun ikkunalla lukee lyhykäisyydessään vaikka ”Haista” tai keskusradiosta kuuluu katkeamaton ”Piip”.

Sellaista sensuuria ei olekaan joka estäisi ihmisiä solvaamasta toisiaan. Kiertoilmauksia syntyisi kuin sieniä sateella. Jos ihmiskunta jossain asiassa nimittäin on taitava, niin kanssaihmistensä henkisessä ja fyysisessä satuttamisessa.
Näin ollen joudun lopettamaan tämän yllättäen varsin synkäksi muuttuneen kolumnini toteamukseen, että tässä jo muutoinkin koulukiusatussa ja solvailuun taipuvassa maailmassa lie parasta ajaa mekon helma mutaisena ja antaa auton piiputtaa kotipihaan saakka. Näin siitäkin huolimatta, että pihassa sitä kiroaa kovaan ääneen, ”Miksi kukaan ei voinut näyttää minulle merkkiä.”