Amerikan raitilla

Keskisuomalaisessa 19.12.2014
Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Amerikassa. Heti lentokentällä ymmärsin tulleeni suureen ja ihmeelliseen maahan. Paikkaan, jossa ruohokin on – ei vihreämpää – vaan suurempilehtistä kuin koto-Suomessa.
Tunsin itseni maalaisserkuksi ennen kaikkea maan autokannan vuoksi. Tuntui siltä, että joka toinen paikallinen ajeli autolla jonka sisään mahtuisi puolitoista Suomen katukuvassa näkyvää kaaraa. Osaan entisiä autojani olisi mennyt kolmekin ja monen ali olisi voinut helposti kontata.
Maastureita oli pilvin pimein ja lisäksi olivat vielä ne Floridan rantaraitilla kyynärluitaan tuulettavat isottelijat, joiden alla hurisi tai pikemminkin mylvi Jaguareja, Ferrareita ja Lamborghineja.

Olin ennen matkaa kuullut kaikkien – siis kaikkien­ – huulilta, että Jenkeissä ei pärjää ilman autoa. En oikein ymmärtänyt miksi. Kun alla on toimivat jalat ja kengätkin löytyy, ei ongelmaa pitäisi olla. Vasta paikanpäällä asia meni jakeluun.

Opin, että parin korttelin matka ei Amerikoissa vastaakaan Suomen samanlaista. Siellä kortteli – ja kuten mainittua, kaikki muukin – on paljon suurempaa kuin meillä. Totutun parin sadan metrin sijaan jenkkikortteli voi helposti olla mitaltaan kaksikin kilometriä. Noissa mittakaavoissa ”parin korttelin päässä” saa ihan erilaisen sisällön kuin vaikka puhuttaessa Jyväskylän alueen etäisyyksistä.

Pidin kuitenkin sitkeästi kiinni siitä, etten vuokrannut autoa. Toimiihan jenkeissä julkinen liikenne, ajattelin. Matkattuani 23 kilometrin matkaa puolitoista tuntia suuntaansa olin jo valmis allekirjoittamaan totuuden: ”Amerikassa täytyy vuokrata auto päästäkseen paikasta toiseen”.

Samalla olisin tosin voinut allekirjoittaa myös sellaisen anomuksen, että joku toisi maan liikennevalojärjestelmään vihreän aallon ajatuksen. Hassumpi ajatus ei olisi sekään, että bussi ei pysähtyisi ihan jokaisella niistä reiluun 20 kilometriin sijoitetuista 74 pysäkistä. Ja vielä siitäkin olisin ollut kiitollinen, jos bussiyhtiö ei olisi ottanut linja-auton kylkiin mainoksia, jotka pimensivät ajoneuvon melkein säkkipimeäksi. Auringonpaisteessa bussista sentään näki vähän ulos, mutta illan pimennyttyä oman pysäkin löytäminen oli sattumaa.

Sillekin antaisin vielä ääneni, että ilmastoinnin ei tarvitsisi olla aina täysillä. Suomessa sitä on tottunut siihen, että jos ulkona on tavattoman kuuma, viimeistään viikon päästä näin on myös sisällä. Kesähelteen lämmitettyä kämpän uuniksi, siihen ei pieni tuulettimen väre paljon muutosta tee.
Jenkeissä törmäsin toistuvasti siihen, että hikoiltuani kuin pieni sika ulkoilmassa, tärisin kohta horkassa autoissa ja sisätiloissa. Jenkeissä kaikki on totisesti suurempaa – jopa lämpötilaerot.
Näin esimerkiksi ravintolat, joiden seinistä puolet oli avonaisia, onnistuivat laskemaan lämpötilan auringonpaistetta 20 astetta matalammaksi. Onhan se toki hienoa, että on sitä öljyä jolla mällätä, mutta rajansa kaikella.

Matkatessani Helsinki-Vantaalta bussilla kohti Muuramea kiitin mielessäni, etten ollut enää jenkeissä. Siellä kaiketi olisin tehnyt tuota 258 kilometrin matkaa 16,8 tuntia. Suomessa matkaan meni neljä ja puolituntia, bussin vaihdoksineen kaikkineen. Puolitoista vuorokautta valvonut pääni oli tästä varsin onnellinen ja siksi korvieni välissä alkoi soida pieni Finlandia-hymni.