Autokolumni päivän Keskisuomalaisessa
Ystäväni kertoi joutuneensa hämmentävien ajatusten ääreen jyväskyläläisessä parkkihallissa. Yhdestä niistä sellaisista, jossa pysäköintilappua ei tarvitse kurottaa ikkunasta, vaan kone lukee rekkarin ja toteaa laskun maksetuksi. Tutkailtuaan tovin rekisterinumeroa automaatti ilmoitti kaverilleni tylysti, että auto on parkissa toisessa hallissa.
Ystäväni koki välittömästi lieviä jakomielitautisuuden oireita tyyliin ollako vai eikö olla ja missä olla. Ei oikein osannut keksiä miten mahdollistetaan sellainen yhtälö kuin että "auto jossa istun, eli myös minä olen, on jossain muualla kuin tässä". Taisi jo miettiä, että ufoko minut sieppasi. Uskon hänen matemaattisesti orientoituneena ihmisenä laskeneen myös jo todennäköisyyttä sille, että tuli erehdyksessä parkkeeranneeksi autonsa rinnakkaistodellisuuteen.
Kaverini pääsi kuitenkin näiden lievästi scifien ja eksistentiaalisten kysymysten parista, kun hetken nikoteltuaan kone korjasi lausuntoaan. Se päätteli varsin oikein, että auto joka ajoi juuri kameran eteen on samassa tilassa kuin kamera ja päästi auton pois.
Itse koin kauhun hetkiä samaisessa p-hallissa pari vuotta sitten. Pelkoni takana ei ollut yksinomaan Terminator-tyyppinen koneiden kapina vaan hallin tyhjyys. Hain autoa parkista tavaratalon sulkemisajan jälkeen katsottuani juuri jonkun vähän liian pelottavan elokuvan. Omien kenkien kopina peitti vaarallisesti alleen varjoissa vaanivien murhaajien askeleet.
Mieleen tuli lapsuuden mökki-kesät. Se tunne kun syys-iltana hipsit pahaenteisten puskien ympäröimää polkua saunalta mökille ja yrität olla juoksematta, ettet antaisi paniikille valtaa. Lopulta kuitenkin juokset niin, että jos joskus ne hippulat vinkuvat, niin tuolloin.
En nyt tässä myönnä juosseeni parkkihallissa, mutta pari hätäistä hypähdystä saatoin kuitenkin ottaa.
Jotta parkkihalli-paniikkini olisi ollut täydellinen maksuautomaatti ei tietenkään toiminut. Kuinkas muutenkaan. Mitään yhtä scifiä viestiä kuin ystäväni en sentään siltä saanut. Hyvä niin, sillä jumiutuminen autioon P-taloon oli muutoinkin ihan tarpeeksi tyly kokemus.
Jostain muualta kuin pääni sisältä alkoi kuulua jo ihan oikeitakin askelia – kopinaa jossa kaikuivat pahuuden pasuunat. Painelin kaikkia automaatin nappeja, koska niin kuuluu tehdä hermostuneena. Itkun sekaisin äänin sopertelin jotain kaiuttimesta vastanneella parkkivalvojalle. Taisin nyyhkäistä "Auttakaa", tavalla joka antoi olettaa käsillä olevan parkkimaksun sijaan jotain pikkuisen dramaattisempaa – kenties hallin varjoissa Viiltäjä-Jackin ottein varastetut munuaiset tai vanhan Peugeotin moottorista alkanut kulovalkean tavoin leviävä ydinräjähdys.
Vaikka pääsin lopulta vapauteen, huomaan kokemuksen muuttaneen suhdettani parkkihalleihin. Ymmärrän nyt, ettei niiden ainoa tarkoitus ole autojen naarmuuntuminen ja väliaikainen varastointi. Taustalla on jotain paljon pahempaa. Vielä en ole varma liittyykö se naisihmisten pelotteluun vai ihmiskunnan altaan lakaisevan teknologian nousuun. Kenties molempiin.
Huomaan myös joskus miettiväni kuuluiko niissä parkkivalvojan sanoissa "Portti on nyt auki" ripaus hullua klovnia tai Hohdon Jack Nicholsonia. Ja ennen kaikkea, minne se portti oli auki? Että olenko nyt tässä vai jossain muualla ja onko autonikin täällä?
perjantai 25. huhtikuuta 2014
torstai 17. huhtikuuta 2014
Ajatuksia Burmasta vol. 2
![]() |
Ngapalin rannalla maistui Caipirinha. |
Ennen kuin suussa maistuu lammas ja mämmi, palaan vielä taannoiseen Burman matkaan. Reissusta on toki jo muutama viikko, mutta huomaan yhä mieleni karkaavan yhä toistuvasti valkoisen hiekan ääreen ja palmun lehtien havinaan. Burma pyörii mielessä. Onneksi ei enää vatsassa.
Vatsasta ajattelin kuitenkin kirjoittaa. En lähde Pääsiäisähkyn välttämiseksi kuvailemaan vatsataudin oireita, vaan kerron älyttömän hyvästä ruoasta ja kiusallisesta jatkuvan kylläisyyden tunteesta.
Sitä sanotaan, että nälkä kasvaa syödessä, mutta eipä kasvakaan kun on oikein pirun kuuma. Vaikka edessä oli toistuvasti ihan mielettömiä herkkuja, tyhmä maha sanoi Burmassa
aina jo heti alkulämmittelyiden jälkeen että kiitos tämä riittää. Että minä tulen ihan kivasti toimeen normaali annoksieni kymmenesosalla. Että minäpä päätin nyt reissun kunniaksi ryhtyä kuluttamaan ihan vaan hiiren annoksien kokoisia ruokamääriä. Argh.
Syy ei ollut missään vatsapöpössä tai huonossa ruoassa vaan yksinomaan kuumuudessa. Vedenjuonnista (saati
sitten oluen hörpinnästä) ei voinut tietenkään tinkiä vatsalaukun mahtuvuuden
eduksi kun 39 asteen kuumuus vaati melkoista "non stop"-nesteytystä.
![]() |
Näistä Yangonin herkuista näen yhä märkiä unia. |
![]() |
Ahhh... |
Ruoasta puheenollen, jännää miten helposti ja kritiikittömästi sitä tulee uskoneeksi kirjoitettua tekstiä. Matkaseurueestani moni oli nimittäin lukenut kanssani saman netti-artikkelin Burmasta jossa maan ruokaa parjattiin mauttomaksi ja osin jopa länsimaiseen makuun sopimattomaksi. taidettiin mainita hapatetut tuotteet, jotka vääntävät suupielet alas ja vatsan ylös.
Todellisuus oli kuietnkin toisenlainen. Yllätys oli iso kun ruoka oli oikeasti ihan helkkarin hyvää ja mukavan mausteista. Yhden ihmisen, ainakin omaan kokemukseeni nähden täysin vääristynyt näkemys paikallisesta ruoasta, johti pahasti harhaan.Siitä tuli mielee, että sitä voisi yrittää aina muistaa hämmentävän tarkkasilmäinen tosiasia, että yhden ihmisen mielipide on vain yhden ihmisen mielipide....
![]() |
Lääkärikin kaiketi suosittelisi anti-malia rommin juomista |
![]() |
Lisää herkkuja. |
Finnmatkojen Burman reissut tulevat myyntiin 30.4.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Lipunmyyntiä odotellessa

Tänä vuonna olen valmiimpi kuin koskaan!
Olen nyt vuoden ajan
treenannut armottomasti nopeita reaktioita. Ihan perus kyykkyhyppelyn ja
intervallijuoksun ohella olen haastanut itseni sorminäppäryyttä vaativiin
juttuihin – rakentanut pienen kylällisen tulitikkutaloja, ristipistokuvioinut
kaikki talosta löytyvät t-paidat ja vääntänyt rautalangasta mitä mielikuvituksellisempia
häkkyröitä, muun muassa pienoismallin siitä Naamoilla joka vuosi
hoipertelevasta jänispukuisesta miekkosesta.
Eniten olen kuitenkin
treenannut tuolla Tiketin sivuilla, jonne oletan lippujen tänäkin vuonna
tulevan myyntiin. Tilattua on tullut todella nopeasti toinen toistaan turhempia
bilettejä.
Kuluneen vuoden
Tiketin myynnin eivät ole kuitenkaan tarjonneet Naamojen
2013 lipunmyynnin veroista haastetta. Esimerkiksi Frederikin keikalle lippuja
oli jäljellä kasapäin kahden minuutin vielä jälkeenkin.
Jotta olisin terässä
todellisen haasteen edessä olen lisännyt harjoituksiini vaikeusastetta
huudattamalla vieressä mankkaa ja käyttämällä vain vasenta kättäni. Kerran tilasin
lippuja myös silmät sidottuina. Kokeilu jäi yhteen kertaan. Pikkuisen vieläkin
harmittaa nuo 10 tikettiä Tapani Kansan ilokonserttiin (mikä ilo kysyn minä) ja
toiset mokomat johonkin zumba-tapahtumaan.
Tästä huolimatta yhdestä asiasta olen varma: Mikään tuskin yltää Naamojen tasolle. Siellä kun on aina ihanaa ja
aurinko paistaa vaikkei paistaisikaan.
Lipun myyntiä odotellessa
Riikkaperjantai 4. huhtikuuta 2014
Lentoliikenteen taivaalliset vierustoverit
Kolumni keskisuomalaisessa 4.4.2014
Ensimmäisen ”mistäsh she neitokainen noin tasaisen rusketuksen on saanut”-kysymyksen myötä sitä tuntee kuinka oma kroppa on valmis väkivallan töihin. Mielikuvissa mies lentää jo sarjakuvamaisessa kaaressa ulos koneesta.
Oikeasti ei lennä minnekään muualle kuin kohteeseen, eikä hiljene hetkeksikään. Ensimmäisistä sanoista aavistaa jo jatkon. On selvää, ettei puhe rantaudu koskaan oikeille urille. Tällä lennolla ei jutustella matkakohteen nähtävyyksistä ja vallitsevista sääolosuhteista.
Mikään ei lie niin ”voimaannuttavaa”
kuin istahtaa pitkällä lennolla penkkiin ja huomata kuinka viereen taapertaa
pikkuisen liian humalainen, tungettelevan puhelias ja muultakin kuin vanhalta
viinalta tuoksahtava miehenköriläs. Mies siksi, että naisissa nämä kolme
tekijää ovat vain harvoin yhtaikaisesti vallalla. Lisäksi nainen ymmärtää
yleensä yhdestä pyynnöstä hiljetä kun taas mies ottaa vastarinnan haasteena.
Tuollaisen vierustoveri-lottovoiton
äärellä sitä tekisi mieli nousta ylös ja karjaista alkukantainen Aargh siitäkin
huolimatta, ettei siitä mitään hyötyä ole.Ensimmäisen ”mistäsh she neitokainen noin tasaisen rusketuksen on saanut”-kysymyksen myötä sitä tuntee kuinka oma kroppa on valmis väkivallan töihin. Mielikuvissa mies lentää jo sarjakuvamaisessa kaaressa ulos koneesta.
Oikeasti ei lennä minnekään muualle kuin kohteeseen, eikä hiljene hetkeksikään. Ensimmäisistä sanoista aavistaa jo jatkon. On selvää, ettei puhe rantaudu koskaan oikeille urille. Tällä lennolla ei jutustella matkakohteen nähtävyyksistä ja vallitsevista sääolosuhteista.
Kohta mies kysyy löytyykö
kropasta rusketusrajoja lainkaan. Näin vaikka olisit paiseiden peittämä, vessalta
haiseva, silmäpuoli akan-ketale. Monologimuotoinen jutustelu pyörii koko matkan
navan ja viinan ympärillä.
Muistan yhdenkin
nuoruuden Rhodoksen lennon, jonka aikana yritin sinnikkäästi lamaannuttaa
humalaisen herrahenkilön puhetulvan kääntämällä pään vastakkaiseen suuntaan. Lopputulemana
niska oli jäkissä viikon päivät ja korvissa kaikuivat miehen syljen siivittämät
”tsai-jai-jai” -huudahdukset.
Toinen omalla tavallaan
hankala matkakumppani on nappien voimalla untenmailla matkustava reissaaja. Pitkällä
lennolla ehdit kehittyä jo melkoiseksi akrobaatiksi kiipeillessäsi
vierustoverin yli vessaan. Ja matkustamiseenhan pätee aina se iloinen seikka,
että mitä mahdottomampaa vessaan pääsy on, sitä tiheämpään kyseistä
hotellihelpotusta kaipaat.
Perinteisen lentopelon
sijaan podenkin vierustoverin pelkoa. Ne hetket, kun matkustamossa kajahtaa ”boarding
completed” –ja vieruspaikka on yhä tyhjä, ovat tatuoituneet mieleeni varsin
kauniina tuokiokuvina.
Lapsena lentäminen oli
tosin aina kivaa. Vaikka viereen olisi istahtanut Halloweenin Michael Myers, olisin pidätellyt ilon kiljahdusta
renkaiden irrotessa kiitotien pinnasta. Sittemmin olen alkanut kaivata
teleportaatiota. Hervoton humina, kaikkialle ulottuva ahtauden tunne ja mauttomien
aterioiden miniatyyrisyöminen eivät vain jotenkin kuulu suosikkitouhuihini.
Viime viikolla otin
kuitenkin lento-leipääntymisestäni kunnon niskalenkin. Pyrähdin kahdeksan
päivän Burman reissulla seitsemän kertaa taivaan kannella. Ensimmäisen sisämaan
lennon alkumetreillä katselin vähän huolestuneena kentällä vilistävää
villikoirakatrasta, mutta viimeistä potkurikoneen vähän huteraa laskeutumista
en edes noteerannut.
Niinhän se nimittäin on,
että kaikkeen tottuu paitsi puukkoon selässä – siihenkin jos makaa vatsallaan.tiistai 1. huhtikuuta 2014
Pulmallisia ajatuksia Burmassa
Inle laken kalastajat melovat jalallaan, jotta kädet jäävät vapaaksi. |
Ihan hirveästi en pitänyt
burmalaisesta pyllymyrskystä tai sitä edeltäneestä oksentelusta, mutta
malaria-lääkkeen aiheuttamaan keinuntaan alan jo tottua pikkuhiljaa. Lisäksi kun
ympärillä on paljon kaunista ja ihanaa, on pikkuinen vastoinkäyminen ehkä
paikallaan muistuttamaan asioiden suhteellisuudesta.
Vietin matkasta yhden päivän
Inle järvellä. Alueelle, jossa korkeille jaloille rakennettujen talojen
vieressä kasvavat kelluvat puutarhat ja kalastajat soutavat veneitään jalkaa
apuna käyttäen. Paikallisessa sikaritehtaassa ihan tyttösiltä näyttävät naiset istuivat
ruokomatoilla ja väänsivät sikareita. Kovalla työllä päivän palkka saattoi olla
800–1000 kyatia. Maksimissaan siis noin 0,75 euroa.
Sikaritehtaan tyttö ja jälkikasvua. |
Siinä naisten työntekoa seuratessa
ja paikallista teetä siemaillessa, mieleen nousi outoja ajatuksia. Tunne, että
voisin mullistaa ihmisen taloudellisen tilanteen summalla, joka ei omaa
pankkitiliä kaada, hyvä jos heilauttaa, on hämmentävä.
Vaikka sikaritehtaan tytöt vääntäisivät pössyteltävää päivittäin, ei vuosipalkka olisi kuin 274 euroa. Summa jota en sentään maan matalasta hintatasosta johtuen kyennyt lomani aikana shoppailemaan, vaikka kovasti yritinkin, mutta tyttöjen puolen vuoden palkan kuitenkin suolsin ympärilleni paikallisia kankaita, koruja, kuorinta-aineita ja herkkuja ostellen.
Vaikka sikaritehtaan tytöt vääntäisivät pössyteltävää päivittäin, ei vuosipalkka olisi kuin 274 euroa. Summa jota en sentään maan matalasta hintatasosta johtuen kyennyt lomani aikana shoppailemaan, vaikka kovasti yritinkin, mutta tyttöjen puolen vuoden palkan kuitenkin suolsin ympärilleni paikallisia kankaita, koruja, kuorinta-aineita ja herkkuja ostellen.
Annoimme naisseurueeni
kanssa sikaritehtaan tytöille ylimääräiset päiväpalkat työtapojen esittelystä ja kuvissa poseeraamisesta. Naisten
silmistä kuulsi hämmennys. Sylissä istuva lapsi huokasi jotain sen tapaista kuin Wow.
Jäin miettimään, teenkö
maalle oikeastaan karhunpalveluksen kylvämällä rahaa – sikäli mikäli kun nyt 75
centin kohdalla voi minkäänlaisesta kylvämisestä puhua.
Viiden päivän markkinoilta löytää kaikkea muuta paitsi muita turisteja. |
Niinhän se nimittäin on,
että jos paikallisella torilla on tapana tinkiä, on väärin tyytyä kauppiaan määräämään
ensimmäiseen viiden euron hintaan. Näin vaikka summa tuntuisi ihan
pilkkahinnalta myytävästä tuotteesta. Samoin jos jokaisesta avusta tai neuvosta
sujauttaa kouraan paikallisen päiväpalkan, muuntaa tahtomattaankin vilpittömän avuliaan
kansan turistin palkollisiksi.
Pieni shoppailija minussa
oli toki innoissaan ajatuksesta, että mitä enemmän ostan, sitä paremmin sotilasjuntan puristuksesta jaloilleen nousevaa maata
autan. Kun Yagonissa ravintolan portieri riensi bussillemme päivänvarjon kanssa ja saatteli minut sisään ravintolaan, olisin kuitenkin halunnut pinkaista pakoon. "Pers-auki-travels" -tyyppisiin matkoihin tottunut sieluni ei oikein taivu siirtomaaherra-fiilikseen.
Nuoret sankarit Ngapalin rannalla. |
Sikarityttöjen maksun
voin mieltää oikeutetuksi eräänlaisen naistenvälisen
solidaarisuuden kautta. Mieltä rauhoittaa myös tieto siitä, että saan palkkaa
kirjoittamalla heistä ja monesta muustakin maassa kohtaamastani seikasta. Näin ikään
kuin maksoin heille hyvästä juttuaineistosta ja kuvissa poseeraamisesta.
Nämä sieluni solmut eivät toki myöskään vaikuta siihen faktaan, että Burma on hieno maa. Lähtisin takaisin vaikka heti.
Ylväästi poseeraava venekuski vei toiselle rannalle. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)