"Jeesus ja Tyler kävivät täällä"

Seiniin piirretyissä graffiteissa, tageissa tai liikennevalon kylkeen läimäistyissä tarroissa on jotain, joka vetää minua puoleensa. Jotain, joka sanoo, että ne on pakko tallentaa filmille, vaikka niiden lähtökohtainen idea on nähdäkseni juurikin olla osa katukuvaa - ei kenenkään kuva-albumia.

Tässä siis viimeisimmän reissun tunnelmia ja mielenilmaisuja Israelista. Lopussa vähän toisenlaisia seinäkirjoituksia. 

 

 

Koska ihmisellä on aina ollut (ja yhä on) pakottava tarve kertoa, että minä olin täällä, seinäkirjoituksia löytyy myös kirkkojen ja kappelien seinistä. Tässä muutama raaputus Via Dolorosan viimeisiltä pisteiltä tyyliin "Jeesus kävi täällä, niin kävi myös Tyler Russell".

En tiedä oliko Russell se jenkkifutiksen pelaaja Missisipin Bulldogseista vai joku tämän kaima, mutta ainakin hän katsoo olevansa tämän seinän arvoinen mies.

Junilla on kiire mulla ei

"Joskus sitä osuu tielle sellaisia kuoppia ja kumpuja, että niiden varoittavaa sävyä ei voi tulkita väärin. Että nyt olisi parempi pysyä kotona ja unohtaa kaikki pihapiiriä kauemmas suuntaavat reissut. Tai ei ainakaan astua junaan.

Tällainen viikonloppu osui eteeni tovi sitten. Viikonloppu sinänsä meni hienosti, mutta kaikki siirtymiset kohteesta A, kohteeseen B, takkusivat pahan kerran. Perinteisen VR:n syyttelyn sijaan minä syytän itseäni."

Loput tästä tänään julkaistusta Keskisuomalaisen autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/junilla-on-kiire-mulla-ei/2239578

Don Giovannin viettelemä

Tuhansien tulkintojen Don Giovannin. Jyväskylän oopperan mainoksessa Giovanni lötköttelee ruusu suussa ja valkoisessa toogassa. Kuva alhaalla oikealla.

Vaikka pidän itseäni aika innokkaana kulttuurinautiskelijana, oopperan parissa olen aika noviisi. Käyntejä on jokunen, mutta usein olen tullut ajatelleeksi oopperaan menoa kohdassa, jossa lippuluukulla sanotaan jo ”No can do.” Näin kävi mm. Kansallisoopperan Oopperan kummituksen kanssa.

Ihan ensimmäinen ooppera kokemukseni on vuodelta kivi ja miekka. Olin seiskaluokkalainen ja matkalla Jaltalle kansainväliselle nuorten leirille. Leiriläisistä noin 80 prosenttia oli pioneereja ja me muut joka puolelta ympäri maailmaa. Itse olin matkassa Suomen partiolaisten edustajana. Osallistujia tällä Artekin ”pikkuleirillä” oli tuhansia. Alueeseen kuului 150 rakennusta, joista valtaosa oli kerrostalon kokoisia.

 

Lensimme Jaltalle Moskovasta, jossa vietimme pari päivää. Sanottakoon, että kyseinen Aeroflotin lento olisi ollut varmasti traumaattisempi, ellen olisi makustellut mielessäni vielä edellisillan vierailua Moskovan oopperassa. Muistan yhä hämmentävän tarkasti miltä nuo Sevillan parturin lavasteet näyttivät ja missä kohtaa teatteria istuin.
Kun musiikki alkoi, leukani loksahti auki, eikä olisi mennyt kiinni kai ollenkaan, ellei seuraavana yönä hotellihuoneessa käyty pienimuotoista taistelua torakoita vastaan olisi palauttanut minua todellisuuteen.

Tuorein ooppera-kokemukseni on alle vuorokauden ikäinen. Kävin eilen Jyväskylän oopperassa ihastelemassa Don Giovannia. Leuka ei mennyt ihan sijoiltaan, mutta jäi kuitenkin hymy-asentoon.

 

http://www.jyvaskylanooppera.fi/

 

Väliajalla joku arvosteli vessajonossa tunteenpalon keveyttä esityksessä. Itse olin kuitenkin ihan fiiliksissä. Erityisesti kroatialainen mezzosopraano Ena Pongrac teki vaikutuksen pikkuruisesta ruumiinrakenteestaan kumpuavalla mahtavalla äänellään. Nostan hattuni korkealle myös nimiroolia vetäneen Kevin Greenlaw:n ja Leporellon saappaisiin hypänneen Krzysztof Szumanskin takia.

Hauskaa oli myös se, kuinka klassiseen tarinaan oli ympätty iso ripaus nykypäivää ilman, että kokonaisuus kärsi tai muuttui noloksi. Esimerkiksi Enan ruumiinkieli oli kuin nuorisotalolta kopsattua, laulajat tepastelivat lavalla lenkkareissa ja Don Giovannin olkapäätä koristavaa tatuointia ei ollut maskeerattu piiloon.

 

Vielä kun olisin saanut alleni penkin, jossa pylly ei kolmen tunnin istunnolla puudu tunnottomaksi, olisi kaikki ollut kohdillaan.

Don Giovannin esityksiä on jäljellä enää yksi, mutta näytös on loppuun myyty. 



Oppera noviisina mietin sellaisia oopperan vakiasiakkaiden mielestä varmasti tyhmiä kysymyksiä kuin, miten laulajien äänet kantavat noin hyvin ilman mikkejä, silloinkin kun ääni lähtee suusta vain vähän kuiskausta kovempana.

 

 

 

Jälkeenjääneet ongelmatapaukset

Olen jättänyt puolen vuoden sisällä kaksi kertaa jälkeeni auton, joka ei syystä tai toisesta inahda pihasta. En siis puhu omasta autosta, vaan tuttavani simahtaneesta ajoneuvosta. Toisella kertaa auto oli niin syvässä kuopassa, ettei lähtenyt työntämällä tai kiskomalla. Toisella kertaa autoilija taas oli pakkasen armoilla. Lämmityksestä huolimatta diesel oli sitä mieltä, että tänään ei mennä minnekään...

Loput autokolumnistani löytyy keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/jalkeenjaaneet-ongelmatapaukset/2229191
 

Ei tanssi susien kanssa, mutta uiskentelee delfiinien parissa

Delfiinien kanssa uiskentelustani tehtiin filmin pätkä, jota katsellessani mieleen tulee väkisinkin, että oliko tuo oikeasti totta. Uidessakin tuntui välillä siltä, että katson jotain television luontovideota.

Hämmennyin tänään reippaasi. Olen pressimatkalla Eilatissa, jossa jaksetaan korostaa meren tärkeyttä. Se tärkeys nousee esiin mm. liikenneympyröiden merellisinä aiheina, meren alaisena tarkkailupaikkana ja akvaarioina. Juuri Dubaissa käyneenä olo oli aluksi vähän sellainen, että kivoiltahan nuo teidän akvaariot näyttää, mutta on niitä muuallakin ja aika hiton paljon hienompia ja isompia. Sellaisia, joissa eläimillä on oikeasti paljon liikkumatila. Sitten lyötiin jauhot suuhun…

Minä ja pojat eli sukellusopas Andy ja
kuvaaja Gilad

Kokeilin pari vuotta sitten laitesukeltamista Egyptissä ja koska se yllätyksekseni oli aivan valtavan hauskaa, pitihän sitä tilaisuutta tarjottaessa kokeilla myös täällä Eilatissa. Se, että heti Dolphin reef –keskuksen rannassa viereen ui delfiini, joka pitkän yön jälkeen odotti malttamattomana leikkikavereita, muuttui suussani lukuisiksi ”Oh my god” –huudahduksiksi ja poisti mielestä kaikki "seen that, done that, been there" -ajatukset. Ja mainittakoon, että uintipaikka ei siis ollut mikään delfiineille suunnattu kidutuskammio Tampereen Särkänniemen tapaan, vaan ihan vaan tuo täällä rantoja nuoleva Eilatin lahti.

Sukeltelun jälkeen olin sellaisessa hurmoksen tilassa, että suussa eivät olisi pysyneet minkään sortin herneet. Eivät edes kikherneet. Arvelin parin metrin päässä sijaitsevan kylpyläosaston olevan paikka, jossa sulattelen kokemusta.

Merivesialtaan jälkeen minut kutsuttiin viereiseen altaaseen, jossa tehtiin vesikelluntahoitoa – eräänlaista hieronnan, shiatsun ja terapian sekoitusta. Altaassa odottava nainen asetti pääni alle kelluvan tyynyn, polvitaipeiden alle minua kannattelevan pötkylän ja alkoi hieroa ja heilutella minua lämpimässä altaassa. Välillä otteet olivat hyvinkin hieronnalliset, välillä lähinnä taivuttelevat ja heijaavat. Veden alla soi musiikki, jonka kuuli kun korvat menivät pinnan alle.


Dolphin reef:n rantaa

 Noin puolentunnin hoito päätyi tilanteeseen, jossa pienikokoinen nainen keinutteli minua - 182-senttistä naista - sylissä ja laski sitten varovasti jalkani maahan. Itkuhan siitä tuli. Ensin pieni ja sitten myöhemmin pukuhuoneessa vähän suurempi - sydämestä kumpuava hyvänolon tunne.

Niin, että tiedoksi vaan, että jos tiistain lennolta puuttuu yksi matkustaja, se johtuu siitä, että muutin tänne Eilattiin. Minulla on täällä viisi delfiinikaveria ja lämpimän turvallinen kohdunkaltainen paikka, jossa unohdan niin fyysisen olemukseni kuin koko ulkopuolisen maailmankin. 

 

Paikka jossa miettiä äskeistä uinti.

Meidän Israelin jengi paikallisella oppaalla vahvistettuna.