19 yötä jouluun

Saksalaisia puu-ukkoja. Nukeista osaan laitetaan sisälle palamaan pieni lastu, jonka savu sitten tuprahtelee esimerkiksi hahmon suusta, piipusta tai vaikka korvista.  

Olin kuluvan viikon alkupään työreissulla Saksassa. Osallistuin Pohjolan matkan bussimatkaan, joka suuntasi Hampurin ja Lyypekin joulutoreille. Valtaosa matkasta tosin meni Finnlinesin laivalla, jolla seilasimme Itämeren poikki.

Jätkän valmistavat uppopaistettuja palleroita,
joista pienimpiä syödään tikulla paperikääreestä.

Vaikka laiva tuli Vuosaaren satamaan jo torstaina, sisäinen jollani keinuu yhä pikkuisen aalloilla. Eläkeläisikäisten kanssamatkustajieni mielestä meno oli mennen tullen tasaista, mutta minun heilumisherkkä tasapainoelimeni oli vähän toista mieltä. Menomatkan vietinkin aika pitkälti vaakatasossa, laivan puskiessa vastatuuleen myrskyrintaman läpi.

Makuultaan heiluminen ei niin haitannut ja matkanteko oli oikeastaan aika mukavaa. Enpä muista koska olisin viimeksi viettänyt terveenä päivän pötkötellen, telkkaria katsoen, lukien, nokkaunia ottaen ja herkutellen. Ilman tätä lepopäivää, Saksan maahan olisi rantautunut paljon uupuneempi nainen. Nyt saksalaiset saivat ”nauttia” innokkaasta toimittajasta, joka hörppi hetki ensimmäisillä markkinoilla yllättävän tiukkaa glühweinia, ahtoi napaansa herkun jos toisenkin, ahdisteli myyjiä tolkuttomalla kuvien nappailulla ja jaksoi esimerkiksi Hampurissa vierailla viidellä eri markkina-alueella. (Tästä voi lukea enemmän huomisen Keskisuomalaisesta).

Hampurin keskustaan on muuttanut joulun ajaksi metsäbaari.

Mutta markkinoista pikkuisen. Mieleeni tuli, että jos suomalaisessa kylässä tai kaupungissa järjestetään joulumarkkinat, niin lupahommien jälkeen ”to do” –listalle komeilee varmasti ensimmäisenä kuusen hankinta ja heti toisena non-stoppina soivien joululaulujen toitotus. Saksassa homma menee vähän toisin. Se kuusi toki on paikalla ja komeasti koristeltuna, mutta joululaulut puuttuvat. Kyse ei ole siitä, että sakemannit olisivat unohtaneet ne, vaan siitä, että he on ymmärtäneet jättää ne pois. En nimittäin pahempaa jouluilon tuhoajaa keksi, kuin jatkuvan ”tip tapin” ja ”helinää helskettä” –rallattelun kuuntelun. Moista fiiliksenpilaajaa ei edes klühwein pelasta – ei vaikka rommia olisi lisätty hehkuviiniin tuplamäärä.

Joulutähtiä Lyypekin torilla.

Suomessa moista ei ole hoksattu. Täällä esimerkiksi kauppakeskusten musiikin säätäjä luulee vielä ilahduttavansa ostajaa loputtomalla tiukujen helinällä ja joulubiisien toitottamisella. Eikö olisi aika ihanaa, jos laulut siirtyisivät kauppojen soittolistoille vaikkapa vasta ensimmäisenä adventtina – ei jo loka-marraskuun vaihteessa.

Lyypekissä voi joulutorille poiketa herkuttelemaan ja juopumaan – jonka taidon paikalliset muuten näyttivät hyvinkin taitavan – vaikka olisi varsinainen joulun vihaaja. Suomessa jo pelkkä ruokakauppaan meno voi moiselle joulu-angstiselle olla melkoinen koettelemus.

 

Ryhmä kuuntelee Lyypekin oppaan Virpi Hachin kertomusta kaupungin suolamakasiineista.

Lyypekissä ruusut kukkivat joulukuussa.

Kuulaan talvinen valo Hampurissa.



Ihania Lyypekin vanhoja sisäpihoja, joihin johtavan käytävän leveys
oli vähän vähemmän ihanasti määritelty sen mukaan,
että siltä mahtui kantamaan ruumislavetin pois.



Tämän sisäpihan varrelta voi vuokrata kämpän 400 eurolla viikoksi. Heikolla saksankielelläni olin tulkitsevinani, että hintaan sisältyi päivällinen. Mikäs tässä olisi vaikka heinakuun helteissä siemailla olutta ja nauttia olosta.

Niedereggerin marsipaani kahvila-kaupan museossa on ihmisen kokoisia marsipaaniveistoksi.