Onni on hyvin koulutettu sienikoiras

"autokolumni" Keskisuomalaisessa 19.9.2014

Löysin syksyn tähänastisen sienisatoni komeimman valioyksilön auton ikkunasta käsin. Siinä se törrötti metsätien varressa ja käski poimimaan. Totta puhuen en minä tuota tattia löytänyt vaan henkilökohtainen sienikoiraani.

Kanssani osittain yhteisen sukunimen jakava sienikoiras on tarkkanäköinen ja maltillinen. Vähän niin kuin vastaavat koirat, mutta astetta pidemmälle kehittynyt tai kehitetty. Vaikka tämä nyt kuulostaa brassailulta ja ylettömältä hehkutukselta, niin voin sanoa suoraan, että sienikoiraani on nelijalkaisia tovereitaan fiksumpi, luotettavampi ja tehokkaampi.
Fiksuksi sen tekee pitkäjänteisyys.  Se tarkkailee lähimaastoa ympäri vuoden polkupyörän, auton ja moottoripyörän selästä ja painaa potentiaaliset sienimaastot mieleensä. Se muistaa ankarien talvipakkastenkin keskellä, että kaadetun metsän paikalla voi parin vuoden päästä asustaa korvasieniyhdyskunta.

Aivan kuin kissa esittelee saalistamaansa hiirtä emännälleen, sienikoiras kuskaa minut bongaamilleen paikoille. Ihan aina sieniä ei toki löydy, sillä otollinen maasto ei vielä takaa onnea. Tästä on kuitenkin turha syyttää sienikoirasta. Sienet näet ovat pikkuisen pöhköjä. Ne eivät aina ymmärrä elää paikoissa, jotka me ihmiset tiedämme niille ihanteellisiksi. Tämän olen oppinut erinäisillä hakkuuaukeilla, joilla olen kävellyt kilometrikaupalla törmäämättä yhteenkään korvasieneen tai koivikoksi muuttuvissa kuusikoissa, joiden ruohojen välistä ei pilkahda yhtään keltaista hattua.

Samankaltaista jääräpäistä ”minä teen mitä haluan” –asennetta olin aistivinani siinä autosta bongatussa herkkutatissakin. Se ei ollut siellä missä olisi pitänyt. Siinä tien poskessa seistessään tatti ikään kuin näytti keskisormea. Halusi olemuksellaan muistuttaa kuinka turhia ovat ihmisen pyrkimykset ymmärtää kasvien sielun elämää. Että jos tatti haluaa valita kasvualustakseen pehmeän sammalpedin sijaan tienvarren rompolin, se voi sen tehdä.

 Mutta otetaanpa vielä käsittelyyn se sienikoiras. Luotettavaksi sen tekee se, että kunnon sienestäjien tapaan se ei paljasta paikkoja muille kuin minulle. Ei läähätä kaikille vastaantuleville, että ”hei tuolla on mäki keltaisenaan kanttarelleja ja tuolla tien toisella puolella näyttäisi kasvavan suppilovahveroyhdyskunta”. Ei. se kertoo sienisalaisuutensa vain minulle.

Erityisen tehokas sienikoiras on siksi, ettei se vain etsi sieniä vaan myös kantaa ne kotiin. Sieniä siivottaessa sitä ei tosin näy, mutta tälle on ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy. Sienikoiraassani on nimittäin vielä yksi äärimmäisen hieno piirre. Haluaisin käyttää termiä ”perversio”, mutten tohdi. Se ei nimittäin syö sieniä. Poimii niitä kyllä kuin heikkopäinen ja on joskus löytämästään tatista jopa minua enemmän innoissaan, mutta ei koske niihin haarukalla tai lusikalla. Ei muutoin kuin pahasti nurkkaan ahdistettuna.

Lopuksi on vielä mainittava yksi mainio koiraan bonuspiirre: se ei koskaan kommentoi tylysti yletöntä sieniruokahehkutustani. Se jaksaa kuunnella kuinka ”älyttömän hyvää sienikastiketta tuli taas tehtyä” tai ”suussa sulavan ihanalta tatit smetanan kanssa maistuvatkaan”. Salaa se kuulemma kuitenkin toivoisi, että metsästä löydettävät sienet olisivat vaikka makkaraa tai jotain muuta koiraankin suussa hyvältä maistuvaa ruoka-ainesta.