Trullitraumat ja reilaava noita

Hymyn perusteella kalsarimiehet ja
äkäiset eläkeläiset eivät ole vielä saaneet
trullinhymyäni hyytymään.
 

Näin pääsiäisen kunniaksi mieleen nousee omat noitailut. Se kuinka muksuina kierrettiin vimmatusti kerrostalojen rapuissa ja kerättiin trulleiksi pukeutuneina kasapäin karkkia. Usein ihmisillä ei tosin ollut pääsiäishenkistä purtavaa tarjolla, joten palkaksi saatiin välillä jotain kitkeriä mummopastilleja tai sitten pihlajanmarjakarkkeja, jotka eivät kai kenenkään mielestä olleet oikeasti mitään namujen A-luokkaa.

Sitten oli vielä niitä sellaisia ovia, joiden takaa ei paljastunutkaan hymyilevää mummua tai pappaa vaan esimerkiksi kalsarisillaan röhnöttävä karvainen ja krapulainen mies. ”Hyvää pääsiäistä” –toivotuksemme kuulosti tuolloin varmasti pelokkaan hätäiseltä.

Yhdestä rappukäytävästä saimme lähdöt vanhemman pariskunnan huutaessa päät punaisina, että ”Täällä ei saa kaupustella eikä kerjätä”.
Kun saimme mumistua, että virpomassa tässä ollaan, vanhusten ääni muuttui kellossa. Meidät istutettiin keittiön pöydän ääreen ja eteen kannettiin mehua ja keksejä.
Mummo söpötti, että eihän me muuten, mutta luultiin mustalaisiksi. Ikään kuin se olisi jotenkin oikeuttanut käytöksen.
Jälkikäteen jäi mietityttämään, että eikö se ole aika surkuhupaisaa, että jos olisimme olleet oikeasti avun tarpeessa, meidät olisi heitetty ulos, mutta koska olimmekin vain suklaanhimoisia pääsiäistrulleja, meille tarjottiin herkkuja.



Prahalaisen käsityöläisen tekemä noita nostatti
reilaajien tunteita reissatessaan läpi Euroopan.

Pääsiäisestä tuli mieleen vähän toisenlainenkin noitamuisto. Se sijoittuu ikävuosien 20 tietämille. Pyörin tuolloin junalla ympäri Eurooppaa kaverini kanssa. Prahassa, Interrailimme melkein ensimmäisessä kohteessa, bongasin aivan älyttömän ihanan noita-marionetin. Se oli ihan pakko saada.
Ostospäätöstäni ei viivyttänyt hinta, vaan se, että mietin miten saan roudattua tuon helposti rikkimenevän ja marionettimekanisminsa takia hankalan nuken turvallisesti kotiin.
Kaverini rohkaisi, että eiköhän se jotenkin onnistu. Osta vaan.
Seuraavalla viikolla hän, kuten minäkin, oli toista mieltä. "Älä osta", olisi ollut ainoa oikea neuvo.



Noita oli jatkuvasti tiellä. Se ei mahtunut sisälle rinkkaan, joten se keikkui repun päällä ja jäi mekanismistaa (kts. kuva vasemmalla) kiinni ihan joka paikkaan. Käsiä ja jalkoja liikuttelevat narut sotkeutuivat ja sen tuhannen kertaa luulimme jo, että "no nyt se meni kyllä rikki."  Vaan eipä mennyt. Tsekkiläinen noita oli näennäisestä hauraudesta huolimatta vahvaa tekoa.

Suhtautumisemme noitaan vaihteli nopeasti vihasta rakkauteen. Marionetti oli toisaalta älyttömän hieno, mutta toisaalta niin ärsyttävä, että sen olisi halunnut sulloa ensimmäiseen eteen tulevaan roskikseen.

Sinnikkäästi saattelimme noidan kuitenkin Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Hollannin kautta Suomeen. Ja vieläpä ihan ehjänä. Maalia oli rapissut vähän nenän päästä, mutta se toisaalta sopi noidan imagoon ihan hyvin.

Matkamme viimeinen rutistus oli junamatka Turusta Saloon. Kotikaupungin asemalla hyppäsin ratapihalla ja huudahdin jotain sen tapaista kuin "täällä taas". Sitten muistin, että ”Hei se nukke”.

Kaveriani nauratti kovasti kun rynnin takaisin junaan hakemaan hattuhyllylle unohtunutta trullia. Sanomattakin oli kuitenkin selvää, että jos juna olisi ehtinyt nytkähtää liikkeelle, ja noita lähtenyt omille teilleen, olisi yhden konkkanokan matka päättynyt siihen asemalaiturille. Eikä sen veriteon tekijä olisi välttämättä ollut ystäväni – matkani olisi saattanut päättyä omankin käden kautta. Riippuen ihan siitä kumpi meistä olisi ensin ehtinyt.