Trullitraumat ja reilaava noita

Hymyn perusteella kalsarimiehet ja
äkäiset eläkeläiset eivät ole vielä saaneet
trullinhymyäni hyytymään.
 

Näin pääsiäisen kunniaksi mieleen nousee omat noitailut. Se kuinka muksuina kierrettiin vimmatusti kerrostalojen rapuissa ja kerättiin trulleiksi pukeutuneina kasapäin karkkia. Usein ihmisillä ei tosin ollut pääsiäishenkistä purtavaa tarjolla, joten palkaksi saatiin välillä jotain kitkeriä mummopastilleja tai sitten pihlajanmarjakarkkeja, jotka eivät kai kenenkään mielestä olleet oikeasti mitään namujen A-luokkaa.

Sitten oli vielä niitä sellaisia ovia, joiden takaa ei paljastunutkaan hymyilevää mummua tai pappaa vaan esimerkiksi kalsarisillaan röhnöttävä karvainen ja krapulainen mies. ”Hyvää pääsiäistä” –toivotuksemme kuulosti tuolloin varmasti pelokkaan hätäiseltä.

Yhdestä rappukäytävästä saimme lähdöt vanhemman pariskunnan huutaessa päät punaisina, että ”Täällä ei saa kaupustella eikä kerjätä”.
Kun saimme mumistua, että virpomassa tässä ollaan, vanhusten ääni muuttui kellossa. Meidät istutettiin keittiön pöydän ääreen ja eteen kannettiin mehua ja keksejä.
Mummo söpötti, että eihän me muuten, mutta luultiin mustalaisiksi. Ikään kuin se olisi jotenkin oikeuttanut käytöksen.
Jälkikäteen jäi mietityttämään, että eikö se ole aika surkuhupaisaa, että jos olisimme olleet oikeasti avun tarpeessa, meidät olisi heitetty ulos, mutta koska olimmekin vain suklaanhimoisia pääsiäistrulleja, meille tarjottiin herkkuja.



Prahalaisen käsityöläisen tekemä noita nostatti
reilaajien tunteita reissatessaan läpi Euroopan.

Pääsiäisestä tuli mieleen vähän toisenlainenkin noitamuisto. Se sijoittuu ikävuosien 20 tietämille. Pyörin tuolloin junalla ympäri Eurooppaa kaverini kanssa. Prahassa, Interrailimme melkein ensimmäisessä kohteessa, bongasin aivan älyttömän ihanan noita-marionetin. Se oli ihan pakko saada.
Ostospäätöstäni ei viivyttänyt hinta, vaan se, että mietin miten saan roudattua tuon helposti rikkimenevän ja marionettimekanisminsa takia hankalan nuken turvallisesti kotiin.
Kaverini rohkaisi, että eiköhän se jotenkin onnistu. Osta vaan.
Seuraavalla viikolla hän, kuten minäkin, oli toista mieltä. "Älä osta", olisi ollut ainoa oikea neuvo.



Noita oli jatkuvasti tiellä. Se ei mahtunut sisälle rinkkaan, joten se keikkui repun päällä ja jäi mekanismistaa (kts. kuva vasemmalla) kiinni ihan joka paikkaan. Käsiä ja jalkoja liikuttelevat narut sotkeutuivat ja sen tuhannen kertaa luulimme jo, että "no nyt se meni kyllä rikki."  Vaan eipä mennyt. Tsekkiläinen noita oli näennäisestä hauraudesta huolimatta vahvaa tekoa.

Suhtautumisemme noitaan vaihteli nopeasti vihasta rakkauteen. Marionetti oli toisaalta älyttömän hieno, mutta toisaalta niin ärsyttävä, että sen olisi halunnut sulloa ensimmäiseen eteen tulevaan roskikseen.

Sinnikkäästi saattelimme noidan kuitenkin Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Hollannin kautta Suomeen. Ja vieläpä ihan ehjänä. Maalia oli rapissut vähän nenän päästä, mutta se toisaalta sopi noidan imagoon ihan hyvin.

Matkamme viimeinen rutistus oli junamatka Turusta Saloon. Kotikaupungin asemalla hyppäsin ratapihalla ja huudahdin jotain sen tapaista kuin "täällä taas". Sitten muistin, että ”Hei se nukke”.

Kaveriani nauratti kovasti kun rynnin takaisin junaan hakemaan hattuhyllylle unohtunutta trullia. Sanomattakin oli kuitenkin selvää, että jos juna olisi ehtinyt nytkähtää liikkeelle, ja noita lähtenyt omille teilleen, olisi yhden konkkanokan matka päättynyt siihen asemalaiturille. Eikä sen veriteon tekijä olisi välttämättä ollut ystäväni – matkani olisi saattanut päättyä omankin käden kautta. Riippuen ihan siitä kumpi meistä olisi ensin ehtinyt.










Gallup-kysymys helvetistä

Kiertelin viime lauantaina Jyväskylän kirjamessuilla ja kyselin pahaa-aavistamattomilta messukävijöiltä Keskisuomalaisen gallupiin, ”mikä teos on viime aikoina tehnyt sinuun vaikutuksen?”. Jokainen gallupuhriksi valikoitunut aloitti vastauksen tapaan: ”Jaaa..a”, ”Nyt tuli vaikea” tai ”Apua”. Itsekin ajattelin, että onpa hiton hyvä, ettei tarvitse itse moiseen kysymykseen vastata. Ylipäätänsäkin kulttuurijuttujen arvottaminen ja järjestykseen latominen on hankalaa hommaa. Joskus ala-asteella sitä vielä osasi vastata ystäväkirjoista tuttuihin kysymyksiin parhaasta elokuvasta/kirjasta/musiikista, mutta nyt edes siihen ”vihaan:” kohtaan ei löydy vastausta. ”Käärmeitä ja pimeää” –vakiovastaus kun ei tunnu enää sekään ihan paikkansapitävältä.
 
Kotiuduttuani messuilta mietin, että reiluuden nimissä, olisi minunkin vastattava esittämääni kysymykseen. Onneksi vieressä ei ollut toimittajaa söhöttämässä sanelunauhurin kanssa. Patterithan siinä olisivat kuluneet loppuun. Oikean vastauksen kristallisoituminen vei melkoisen tovin. Itse asiassa en ole vieläkään ihan varma sen paikkansapitävyydestä.

Kaivoin siis kotona esiin allakkani ja silmäilin siihen rustaamiani luettujen teosten nimiä. Pidän kirjoista listaa vain ja ainoastaan siksi, että huteran nimimuistini takia en voisi muutoin koskaan viitata lukemiini teoksiin tahi suositella niitä muille. Esimerkiksi kirjastoon on vähän hankala mennä jos kaverilta saatu lähdetieto on luokkaa ”kannessa on punaista ja mustaa. Enempi sitä punaista. Ja se kirja kertoo toisesta maailmansodasta, muttei oikeastaan kuitenkaan siitäkään”.
Asiantunteva kirjastontäti toki saattaisi kaivaa kyseinen kuvailun tuloksena hyllystä juuri tarkoittamani Jonathan Littellin teoksen Hyväntahtoiset (Les Bienveillantes).
 Littellin teos ei valitettavasti vastaa esittämääni gallup-kysymykseen. Se on merkitty allakassani vuoteen 2008. Kyseessä on kuitenkin teos, jonka vaikutuksen tunnen yhä. Annan sille tittelin: ”paras 2000-luvulla kirjoitettu kirja”. Se on mielestäni ihan älyttömän iso tunnustus.

Mutta siis. Eipä lipsuta tehtävänannosta. Viimeaikaisista lukukokemuksista nostan esiin Karl Ove Knausgårdin 6-osainen Taisteluni-sarjan. Vaikkei Knausgård nyt ehkä mikään maailman paras kirjailija ole, niin tapa, jolla hän kuvaa arkipäiväisiä juttuja ihmeen koukuttavalla tavalla on varsin ihailtava. Sitä luulisi, ettei toisen tiskaamisesta tai vaikka lastenhoidosta jaksa lukea kovin seikkaperäistä selontekoa, vaikka teksti kuinka olisi totuutta sivuavaa dokumentointia, mutta näemmä jaksaa.

Haastattelin norjalaista Knausgårdia viime syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja mies tuumasi itsekin, että ”En olisi uskonut tämän teoksen edes kiinnostavan ketään.” Niinpä. Kovasti on kuitenkin kiinnostanut. Jopa niin paljon, että miehen piti muuttaa mediamyllytystä pakoon naapurimaahan Ruotsiin. 

Knausgårdin teossarjassa on myös yksi harvinainen ja mainitsemisenarvoinen puolensa: vaikka teokset ovat mielestäni palkitsevaa luettavaa, niiden keskenjättäminen on hämmentävän helppoa. Yöpöydälläni on levännyt jo usean kuukauden sarjan toinen suomennettu osa. Lukeminen on jämähtänyt sivulle 153, enkä edes koe siitä huonoa omaatuntoa, kuten normaalisti. Ajattelen vain, että kas, siihenkös se nyt sitten tyssäsi.

Lopputulemana todettakoon siis näin: Knausgårdin teokset ovat niin hienoja, ettei niitä tarvitse välttämättä edes lukea loppuun asti...

Aika vaikuttavaa, vai mitä.



Yhden sortin lukija hänkin. Meneillään ei tosin taida olla sen paremmin Littellin kuin Knausgårdinkaan teos.

Aina ei ole parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Lupasin, etten kirjoita tänne kritiikkiä, mutta lupaukset on tehty rikottaviksi...

Kävin pari viikkoa sitten Jyväskylän kaupunginteatterilla katsomassa Myrskyluodon Maija -näytelmään. Oikeastaan vähän hävetti, että raina tuli nähtyä vasta nyt, yli puoli vuotta ensi-illan jälkeen, mutta niin siinä vain kävi. Näytökset olivat aina loppuunmyytyjä tai sitten jäljellä olevat paikat jostain takarivin nurkasta.

Kun sitten vihdoin sain liput, istuin äitini kanssa keskellä salia ja olin valmis ihastumaan. Odotukset olivat korkealla. Pätkää oli kehuttu niin pirusti ja niin monen suulla.
Ehkä ja varmasti juuri siksi olinkin sitten vähän pettynyt. Kävi niin kuin ylihehkutuksessa usein käy – mikään ei enää riittänyt. Löysin näyttelijätyöstä vaikka mitä nipotettavaa. Joku yli- ja toinen alinäytteli. Välillä oli jopa vähän tylsää ja kaikki laulutkaan eivät osuneet ihan naulan kantaan tai ylipäätänsä mihinkään.

Jälkikäteen mietin, että ensi-illassa olisin varmasti ollut tyytyväisempi – ennakko-oletukseni olisivat olleet itseni säätelemiä, eivät ulkoapäin asennettuja.
En silti kehota kriitikkoja tukkimaan suitaan tai ystäviä pitämään mielipiteitään ominaan. Pikemminkin kehotan itseäni hankkimaan liput vastaisuudessa vähän paremmissa ajoin.



Tämä ei ole Myrskyluodolta vaan Muuratjärven Lokkiluodolta, jonne värkkäsin mieheni kanssa pajumiehen, joskus vuonna 2007. Aika monta vuotta herra siellä jaksoi töröttää. (Ei siis aviomieheni vaan tämä pajumies) Sitten tuulet ja tuiskut saivat yliotteen. Nyt pajumiehestä on jäljellä enää vain rippeet. Suunnitelmissa on jo jonkin aikaa ollut uusi mies. (Siis paju- ei aviomies.)

Paras kuva, jota et koskaan saa

Kolumni Keskisuomalaisessa 15.3.2013

Sain Norjasta autotullilaskun. Sitten tuli toinenkin, vähän eri paikasta. Puolisen vuotta matkalla viipyneiden laskujen summat olivat muutaman euron luokkaa, eivätkä siis matkaajaa harmittaneet lainkaan. Päinvastoin. Helpompaahan se on näin jälkikäteen maksella kotikoneella, kuin kurotella autonikkunasta hiluja tai pankkikorttia tietullitädille tai -sedälle.

Kaikki hyvin siis? No ei. Mukana laskuissa oli tullikameran näpsäisemä valokuva. Mukava muisto menneestä norjailusta ja kiva lisäkipinä ensi kesän matkasuunnitelmiin. No ei. Olivat pirulaiset tummentaneet keskellä päivää otetun foton niin, ettei siitä erottanut oikeastaan mitään muuta kuin auton profiilin ja rekisterinumeron.
Kuvakulma olisi tietenkin, kuinkas muutenkaan, ollut mitä mainioin rengasmatkaajien lomafiiliksen taltiointiin. Kyllä harmitti.

Sama asia painaa mieltä koto-Suomessakin. Ihan tyhmää, ettei peltipoliisin zuumauksia saa itselle. Ihminenhän on kuvissa yleensä parhaimmillaan silloin, kun ei kiinnitä huomiota kuvaajaan. Poseerausmaneerit eivät ole vielä vääntäneet naamaa omituiseen virneeseen, eivätkä silmät tollota päässä lasisen hätääntyneinä.
Olen varma, että kun muutama vuosi sitten taltioiduin valvontakameraan tiellä, joka kaverini mukaan on ”kiva siksikin kun siellä ei oo niitä pönttöpoliiseja”, näytin varmasti oikein luonnollisen kivalta. En ollenkaan tuollaiselta hermostuneen pönöttävältä, kuin tuossa kolumnikuvassani. Otos on ehkä paras ja ainakin kallein kuva, joka minusta on koskaan otettu, enkä saa koskaan edes nähdä sitä. Höh, sanon minä.

Harmitustani lisää vielä se, että olen kuullut tolppakuvien olevan tasoltaan ensiluokkaisia – ihan sellaisia pianon päälle tai kirjahyllyyn aseteltavien otosten tasoisia kaiketi. Ystäväni, joka yritti muinoin siirtää nopeussakkoaan pelkääjän penkillä istuneelle alemman vuositulon ansaitsevalle puolisolleen, sai tästä suoran todistuksen.
– Jos on totta, kuten väität, että ratissa olikin tyttöystäväsi, niin hänellä on kyllä aika voimakas tuo parrankasvu, poliisisetä totesi asiallisesti.
Muistaakseni tilanne ei edennyt tarinaan sirkuksen karvaisesta naisesta vaan kaverini maksoi laskun nöyränä miehenä.

Vaikka menetetyt kuvat minua valtavasti harmittavatkin, niin samoin kuin elämässä yleensäkin, tässäkin kannattanee keskittyä hetkeksi vähän oman navan seudun ulkopuoliseen maastoon. Asiat voisivat nimittäin olla huonommin – ja monella ovatkin.
Miettikääpäs vaikka valvontakameroille taltioituneita rötöstelijöitä. Heitä se vasta mahtaa harmittaakin, kun eivät saa urotöistään videotallenteita. Ihan omaa hintaluokkaansa olevat hienot actionpätkät jäävät poliisiarkistoihin ja vain harva niistä pyörähtää edes Poliisi-tv:ssä. Ja lisäksi on sitten vielä ne kahdesta suunnasta näpsityt pidätyskuvat, joista niistäkään ei taida saada omaa vedosta. Myötäharmitukseni on valtava.

Lopuksi on mainittava, että muutaman kerran peltipoliisi on tehnyt minut varsin onnelliseksikin. Maailmassa ei nimittäin ole montaa nautinnollisempaa vahingonilon aihetta, kuin se kun näkee sinut juuri tuhatta ja sataa ohittaneen auton valaistuvan hetkeksi peltipoliisin salamasta

Lumen ja Lumian taju

Muuratjärven Stonehenget syntyivät yhteistyössä ranskalaisperheen kanssa.

Viime viikolla taloni valtasi 5-henkinen ranskalaisperhe. Kesti viisi päivää palautua heidän vierailustaan, ennen kuin jaksoin ryhtyä asiasta postaamaan.
No ei vaan. Ihania olivat, mutta jatkuva ulkoiluaktiviteetti ja kielikylpy veivät mehut ihmisestä kyllä melko totaalisesti.

Seuratessani sitä, kuinka fransmannit menivät ihan pöhköiksi lumesta, tulin väkisinkin miettineeksi, kuinka itsestään selvänä ja tuttuna juttuna tuota valkoista massaa oikein pitää. Sukset, luistimet, potkurit ja pulkat ovat arkista kauraa. Vähän niinkuin fransmanneille naapurileimpomon tuore patonki ja tsiljoona toinen toistaan parempaa juustolaatua. Niitä nyt vain on, eikä niistä jaksa jatkuvasti iloita.
Sekin tuli mieleen, että meillä suomalaisilla on huomattavasti parempi lumentaju kuin ainakin noilla pariisilaisilla. Kun perheen äiti kirpakkana pakkasaamuna kehotti jälkikasvuaan tekemään lumipalloja, ehdin jo hetken ajatella, että täh? Etkö tajuu. Ei niitä tällä kelillä synny. Sitten muistin perheen kertoneen, kuinka he tekivät Pariisissa lumiukon. Kerrankin lunta oli satanut pääkaupunkiin oikein kunnolla. 20 senttiä korkeaan ukkeliin tarvittavan lumimäärän kokoonhaaliminen vei kuulemma melkein tunnin. "Kunnolla lunta" kun tarkoitti sellaista sentin paksuista lumivaippaa.  Lumiukko oli perheen 9-vuotiaallekin lajissaan ihan ensimmäinen.
Jos lumen kanssa peuhaaminen on noin harvinaista touhua, eivät sen erilaiset olomuodot ole kaiketi ihan hirveän hyvin tiedossa.

Yksi huvittava, vaikkakin oikeasti pirun pelottava esimerkki fransujen tottumattomuudesta lumielämään oli se kuinka perheen äiti istutti 3-vuotiaansa pulkkaan ja päästi laskemaan yksi Riihivuoren pulkkamäkeä. Siinä vaiheessa kun pulkka törmäsi verkkoaitaan, minä lopetin hengittämisen. Jos suoja-aita olisi ollut kymmenenkin senttiä matalampi, olisi pikkupariisitar päätynyt aidassa roikkumisen sijaan ihan jonnekin muualle. Tiedä vaikka ihan sinne mäen juurelle asti.
Suomalaisen ja ranskalaisen äidin ero lienee se, että valtaosan Suomi-emoista olisi varmasti kuohkannut ja päivitellyt tapahtunutta loputtomasti – purskahtanut kaiketi säikähdyksestä pieneen itkuunkin. (Näin minä ainakin olin tehdä, vaikka en äiti olekaan.) Ranskatar taas puolestaan tarkasti kuopuksensa tilan, taputti selkään ja ohjasi seuraavaan laskuun – tällä kertaa tosin ei enää yksinään.

Yksi lumi-aiheinen juttu ransuilta sujui melkein kuin luonnostaan. Nimittäin suomenkielisen lumi-sana oppiminen. Ääntämyksessä auttoi kuulemma Nokian Lumia. Kiitos-sanan tuttavallinen "kiitti"- muoto puolestaan jäi kätsysti mieleen Hello Kittyn jälkipuoliskosta.

Kitty siis tästä tämänkinpäiväisestä lumiasta. Nyt tosin riittää jo. Kävisikö niin, että sadetaan  lisää sitten vaikka taas ensi talvena? Jooko ja please!

Jyvässeudun henkireiät

Kotini valtaa huomenna 5-henkinen ranskalaisperhe. Kun mietin mitä heille pitäisi näyttää Jyvässeudulta syntyi lista paikallisista suosikkipaikoistani. On niitä toki muitakin, mutta nämä nyt tuli aluksi mieleen.

Meininki hiljaisella rannalla ei ole aina kovin rauhanomaista. Pitäisiköhän
tähän lisätä vielä, että "kuvauksissa ei vahingoitettu ihmisiä tai eläimiä".

HILJAINEN RANTA Muuratjärvellä

Yksi Muuratjärven ranta ristittiin "hiljaiseksi rannaksi" veneemme kokan kapsahtaessa ensimmäistä kertaa sen hiekkaan. Hiljaisuus ja rauha ovat siellä enemmän läsnä kuin monissa ehkä paljon hiljaisemmissakin paikoissa. Jos sinne jotain ääniä kantautuu, niin ne ovat lähinnä vain sellaista maailman kuisketta melkein jostain toisesta ulottuvuudesta.

(Koordinaatteja ei tietenkään kerro, jotta ranta myös pysyisi hiljaisena...)



Eikö tämä paperitehdas näytäkin ihan siltä, että
juuri tuohon samaan kuiluun Ripley heittäytyi
Alien-leffassa hirviö putkahtessa ulos rintakehästä.

HYLÄTTY KANKAAN PARERITEHDAS
Vietin täällä kolmisen tuntia tehdessäni kesällä juttua  valokuvaaja Patricia Driscoll:sta. Kierreltiin suuria autioita saleja ja näpsittiin kuvia. Aika jäi pahan kerran kesken. Siellä olisi viettänyt vaikka viikon. Ei tosin yksin – paikka vaikutti siltä, että scince fiction hirviön esiinhyppy nurkan takaa oli ihan vaan ajan kysymys. 

 

HÖYRY-GALLERIA Korpilahdella

Upea Päijänne, huikea vanha talo, paikallisia käsitöitä ja toinen toistaan mielenkiintoisempia näyttelyitä. Tämän idyllin voisi tuhota vain nuivat galleristit, mutta ei. Sellaisia ei Höyrystä löydy. Ihan huippu tyyppejä ovat hekin.
Suosittelen lämmöllä Riitta Uusitalon näyttelyä, joka on auki Höyryssä vielä 31.3.2013 asti.



Haikasta ei ole tullut näpättyä kuvaa,
mutta Muuratsalon upeista siirtolohkareista
kylläkin - nekin kuuluvat suosikkeihin.

 

 

 

 

 

HAIKAN KAHVILA Muuratsalossa

Sielläkään aika ei oikein kulje. Kiireettömyys on konkreettisempaa kuin missään muualla. Vaikka kahvilaa verrataan usein Kaurismäen elokuviin, on siellä ihan oma, mutta kuitenkin jollain tapaa fiktiivinen aikansa. Kai se on se Railin aika.

KUOKKALAN KARTANO

Joka kerta kun käyn Kuokkalan kartanossa mietin, että onpa ihmeellistä, että näin hienoon paikkaan saa näin vain lampsia sisään.
 

UUDENPOLVENMUSEO Säynätsalossa

Säynätsalon vanha UPM:n tehdas täyttyy kesäisin taiteesta. Välistä toivoisi, ettei taide olisi niin kiinnostavaa - jäisi enemmän aikaa vanhojen tiiliseinien tarkkailuun.

 HARMONIAN TALO

"Jos olis valtaa niin kuin on mieli, niin ottaisin omakseni."

Kerta kaikkisen ihana talo. Nyt se olisi vielä kaupankin, kun galleria muutti rautatienlaitaan, mutta eipä taida freelancerin pennoset tähän riittää. Ei vaikka jättäisi sen juustonkin pois leivän päältä.

 

 

 

 

ALVAR AALLON KOEHUVILA

Kävin täälläkin juttukeikalla viime kesänä. Odotukset eivät olleet kovin korkeat, mutta paikka olikin niin hieno, että sinne oli palattava uudelleen. Parhaat fiilikset syntyivät siitä, kuinka hienosti kämppä istahtaa ympäröivään maisemaan.

Huomasin vasta jälkikäteen, että kaikkia näitä hehkuttamiani paikkoja yhdistää jollain tapaa vanha aika ja pysähtyneisyys - loppunut toiminta, tyhjyys, menneisyyden havina tai totaalinen tämän päivän ja vilskeen poissaolo. Näitä voisi kai nimetä hengähdyspaikkoiksi - paikoiksi, jotka antavat enemmän kuin ottavat.

Osoitteet: Hiljainen ranta: X, Kankaan paperitehdas: Kympinkatu 3 Jyväskylä, Höyry-galleria: Korpilahdentie 10, Haikan kahvila: Saaritie 4 Muuratslo, Kuokkalan kartano: Hämeenpohjantie 40 Jyväskylä, UudenPolvenMuseo: Saaritie 1 Säynätsalo, Harmonia: Hannikaisenkatu 39 Jyväskylä, Aallon koehuvila: Melalammentie, Säynätsalo.

Kolumni

Pari loogista selitystä autokauppiaiden käytökselle

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Keskisuomalainen 1.3.2013

 

Jäin viimeviikkoisen autokolumnin pohjalta miettimään, että voivatko autokauppiaat olla tosiaan niin urpoja kuin Piia Kuusisto kolumnissaan väitti. Että jättivät naisen palvelutta silläkin riskillä, että sivu suun meni tuhti nippu euroja.
Lähdin pohtimaan mistä tuossa varsin stereotyyppiseltä kuulostavassa toiminnassa – tai toimimattomuudessa – oikein on kyse. Miksi se Piian kaveri ei saanut autokaupassa palvelua?
Heti tuli mieleen monta toinen toistaan jännempää selitystä niiden normaalien ”eivät huomanneet asiakasta”, ”joku muu homma oli pahan kerran kesken”, ”äkillinen kirkas säde sokaisi miehet niin, etteivät he nähneet naisasiakasta”, ”autokaupassa oli meneillään ryöstö ja tylyt myyjät olivatkin kauppiaiksi naamioituneita autorosvoja” syiden lisäksi.
Nämä olivat siis ne sellaiset normaalit selitykset.

Yksi varsin pätevä tulkinta on mielestäni, että myyjät olivat kaikki ihan kauhean ujoja. He eivät kehdanneet lähestyä tuota kenties varsin näyttävää Piian kaveria. Ajattelivat, että kämmenet hikoavat, ääni tärisee ja sitä tulee kuitenkin taas tuijoteltua niitä tissejäkin.
Parasta jäädä seinustalle maleksimaan – vähän niin kuin aikoinaan peruskoulun limudiskossa.
Tiedä vaikka olisivat olleet ihan niitä samoja poikiakin vielä.
Toinen looginen syy on, että myynnissä oli niin kivoja autoja, että miehet eivät halunneet luopua niistä. Myymättömyys ei siis johtunut sukupuolesta. Autotta olisi jäänyt mieskin.
– Nyt on niin hyvä setti koossa, että näistä ei luovuta, miekkoset tuumasivat aamupalaverissa ryystäessään kahvia kolmella sokeripalalla.

Kenties lähestymässä oli vielä jotkut autokaupan pikkujoulut, jotka oli tapana korkata kruisailemalla myyntiautoilla ympäri kaupunkia. (Ei sillä, että tietäisin myyjien näin tekevän, tulipahan vain mieleen.)
Tämänvuotisen ”etuoton” arvonnassa voittanut Make oli jo pidemmän aikaa sijoittanut harteikkaan ruhonsa ostajien ja jonkun ”yliverto jeba-jeba” -hienon auton väliin. Pitänyt huolen, ettei kukaan lunasta kaupan helmeä.
– Enää kaksi viikkoa. Minä ja Alfa Romeo – se on melkein tähtiin kirjoitettu, Make julisti juuri kun se Piian kaveri astui sisään.
– Ei p… En myy. Oon niinku en oliskaan. Jos suljen silmät, se ei ehkä huomaa, Make jupisi hien kastellessa kauluspaidan selkämystä.
Kuulostaa loogiselta. Eikö?

Minulla on teoria myös sille, miksi automyyjät (ja rautakauppiaat) vastaavat aina miehille, vaikka kysymyksen olisi esittänyt nainen.
Syy käyttäytymismalliin on niin looginen, että ihmettelen oikeastaan vähän, miksei Piia sitä itse hoksannut.
Miehet ovat, kuten hyvin tiedämme, pohjimmiltaan aika monta astetta lähempänä Neandertalini esi-isäämme, kuin me naiset. Miehen huomiotta jättäminen autojen ja rakennustarpeiden keskellä on sama kun jättäisi muinaisen metsästäjän luolalle keittelemään teetä.
– Katso sinä Kyösti pikkusten perään, me käydään Siirin kanssa tappamassa karhu.

Pahaan mieleenhän moinen varpaille astuminen johtaa. Pahimmassa tapauksessa jopa käsirysyyn, jonka päätteeksi nainen raahataan hiuksista luolaan – tai pihaan parkkeerattuun autoon.
Siispä. Siskot rakkaat, ehkä meidän tulee antaa anteeksi miespuolisille autokauppiaille. Hehän ovat vain miehiä.
Ehkä joskus tuhannen vuoden päästä esittämiimme kysymyksiin vastataan rautakaupassakin ilman miehistä välikättä.
Toivossa on kuulemma hyvä elää.