 |
Taisi olla ihan ensimmäinen kerta kun sain navetasta istumapaikan. Huimaa. Kitaran varressa Yari.
|
On lauantai. Kävelen hiekkatietä kohti Naamoja. Askelta painaa
vähän eilinen Naamailu ja iltakähmyssä kylmettynyt kroppa. Nyt kuitenkin on
melkein lämmin ja jo kaukaa kuuluu Kari, jonka päälle krokotiilimies laulaa
astetta karheampaa versiota.Tuntuu hyvältä. Tästä se alkaa taas. Mutta sitten. Lavalla ei
näykään krokotiiliasua. "Mitä ihmettä", parkaisen. Jos asu ei ole
palanut helvetin liekeissä tai muuttunut säteileväksi, sen pitää olla paikalla.Toinen hämmennys tapahtuu nakufutiksen parissa. "Mitä
ihmettä", parkaisen taas. Yläkenttää eivät koristakaan alastomat
ihmisvartalot vaan telttaleiri. Jalitsun pelaajat ovat siirtyneet muualle. Repäisen
kaapuni ja sirottelen tuhkaa hiuksiini. Eikö mihinkään voi enää luottaa!
 |
Club Old Farts ja sentään jokunen eläinasukin.
|
Ihmismieli on kummallinen. Sitä kaipaa uusia asioita,
yllättäviä käänteitä ja raikasta tuuletusta, mutta samalla joihinkin rakkaisiin
juttuihin suhtautuu ylisuojelevasti ja konservatiivisesti. Että älkää nyt menkö
muuttamaan mitään, koska minä haluan solahtaa samaan vaaleanpunaiseen huttuuni vuosi
toisensa perään.
Oikeasti tapahtumat, tapaamiset ja ilmiöt soljuvat elinkaarellaan eteenpäin samalla
tapaa kuin puhuttavat kieletkin. Jos ne eivät uudistu, ne kuolevat pois - Tai ainakin
kivettyvät fossiileiksi.
 |
Tärkeintä Naamoilla ovat hyvät tyypit. Sorry, että tämä kuva tuli tuohon fossiili-sanan alle.
|
Ehkä vähän liioitellut "alkukriisini" jälkeen
löysin taas Naamani. Sen sellaisen juhlan, jossa hymyilyttää silloinkin kun ei
ole oikein mitään hymyiltävää. Club Old Farts on edelleen mielestäni kuningas, vaikka
krokotiiliasu olikin muuttunut disco-farkkuiluun. Navetassa oli taas liian kiinnostavia esiintyjiä
kapasiteettiin nähden. Ihmisillä oli kummallisia asuja ja asusteita. Aika juoksi siivillä ja pirullinen juomapeli vei
jälleen rahani.
Kritiikin sananen
Joku miespuolinen naamailija kritisoi kovaan ääneen anniskelualueen
vessojen vieressä olevaa valokuvaustaulua. Kenenkään kiikut eivät kuulemma ole
yhtä alhaalla kuin kuvan aukko. Tämä kertonee kuitenkin ennen kaikkea nuoren
miehen mielikuvituksesta, joten kyseiseen kritiikkiin en yhdy. Ohessa kuitenkin muutama valituksen sana. Niitäkin
on nimittäin laitettava, ettei luontainen taipumukseni ylisanoihin tekisi tästä taas
hehkutusmaratonia.
Ruokapuoli koki tänä vuonna notkahduksen, sillä pita-leipä
lusikallisella täytettä ei tee ihmistä kylläiseksi.
Ja kas. En keksinytkään kuin yhden valituksen..
PS. Toivon todella, että se yksi käsiensä tutinasta huolissaan ollut sairaanhoitaja, ymmärsi ottaa maanantaiksi saikkua.