Tutkimus auton tärkeimmästä osasta

Tässä on sellainen moottorin osa, josta minkäin ymmärrän jotain. Nimittäin sen,
että se on kaunis ja olisin halunnut ostaa sen Steampunk-hahmojeni taustaksi
Jyväskylän rompepäiviltä. Tämä lentokoneeseen tavalla tai toisella liittynyt osa
oli kuitenkin niin vietävän kallis, että omistussuhde jäi vain haaveeksi.

Kolumni Keskisuomalaise auto- ja liikennesivuilla 31.5.2013

 

 

Lähdin tässä auto-kolumnistin ominaisuudessa miettimään, että mikä on auton tärkein osa.

Ensimmäisenä mieleeni tuli moottori. Se tuntui varsin loogiselta vastaukselta. Eihän ilman sitä pääse mihinkään.

Olin jo kirjoittaa päättelyni paperille ja mietin vähän murheissani, että tästä tuli nyt kyllä vähän liian lyhyt kolumni, vaikkakin "Auton tärkein osa on moottori", olisi ainakin ytimekäs ja kerrankin turhat jaarittelut sikseen jättävä hengentuote. Lopun tyhjän tilan voisi täyttää vaikka jollain kivan keväisillä kuvilla. Sellaisilla missä olisi kukkia, perhosia ja taustalla joku auton lotjake.

 

Mutta mutta. Mitä sitten kävikään. Mieleen tuli kysymys, että mitä sitä sillä moottorilla tekee, jos ei ole vempaimia jolla pirssiä ohjata?

Pääni yllä leijuvaan ajatuskuplaan alkoi hahmottua kuva ohjauspyörästä. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, ettei rattikaan voi olla oikea vastaus, sillä ohjaaminen ilman moottoria on pidemmän päälle vähän turhauttavaa. Edes lapset eivät ihan jaksa loputtomiin istua keinuhevosten selässä tai niissä kolikosta kiikkuviksi muuttuvissa heiluttimissa. Liike on mukava, mutta jos maisema ei vaihdu alkaa tympiä.

 

Moottori ja ohjausmekaniikka sulkevat siis toisensa pois, eivätkä nähdäkseni voi tämän takia olla kovin tärkeitä juttuja.

Seuraavaksi mieleen tulivat pyörät. Nehän ovat aika olennaisia juttuja autossa. Lapsenakin renkaat piirrettiin ensin ja sitten vasta se kori siihen ympärille.

Mutta mutta. Edelliseen ajatusketjuun viitaten, mitä niillä pyörilläkään tekee, jos ei ole moottoria.

Voi tietysti lasketella mäkiä alas vähän niin kuin vanhoilla mäkiautoilla, mutta jos ohjattavuutta ei ole, muuttuu innokas vauhtihirmuilu melko nopsaan itkuisaksi kipuiluksi.

Kokemuksesta tiedän, että näin voi käydä myös fillarin selässä. Tähän liittyy myös empiirinen tietoni siitä, että "itku pitkästä ilosta" on yksi ärsyttävimmistä aikuisten mantroista.

 

Mutta eipä lipsuta asiasta. Tutkimuksissani olen tullut siihen tulokseen, että auton tärkeimmäin osan täytynee olla jokin sellainen, joka ei ole riippuvainen vempaimen muista osista. Osa, joka tulee ikään kuin itsekseen toimeen. Vähän niin kuin... jaa, enpäs keksi hyvää vertausta, ellei sellainen sitten ole vaikka...no perhana, ei tule mieleen. Keksikää itse.

Mutta siis. Tarkan analyyttis-tieteellisen pohdintani lopputulema on, että auton tärkein osa on, TATTADADAA, toimiva mankka. Siitä voi iloita, vaikkei autossa olisi sen enempää moottoria, ohjauspyörää tai renkaitakaan. Edes akkua ei tarvita, jos mankassa on vaihtoehtoinen virrannottomahdollisuus pattereiden kautta. (Toivoisin, ettei kukaan nyt tartu siihen, että onko sellaisia automankkoja edes olemassa.)

Lisättäköön kuitenkin, että jos mankasta kuuluu vain huonoa musiikkia voi se myös olla auton turhanpäiväisin osa. Tästä ei kuitenkaan tule syyttää autoa vaan vain huonon musiikkimaun omaavaa biilin omistajaa.

 

Päästyäni tieteelliseen argumentaatioon nojaavien kolumnien kirjoittamisen makuun, seuraavassa tekstissäni käsittelen bensa- ja dieselmoottorien eroavuuksia. Primäärilähteeni, Wikipedian, mukaan olemassa on myös kokonainen joukko muita moottoreita, kuten Bourkemoottori ja Atkinsonmoottori. Ai miten mielenkiintoinen kesä tästä tuleekaan.

Voin jo melkein kuulla harvenevan lukijajoukkoni innottomat kiljahdukset.

Minä olen pikkuisen snobi

Ympäröity valonpilkku on ilmassa lentelevä Pink ja juuri tuon kaltaisen vaijeri härvelin haluaisin takapihallenikin.

Suuntasin tiistaina Helsinkiin päämääränä Pinkin konsertti. Mielessä kävi ohut ajatus, että kirjoittaisiko siitä blogiin jotain. Dumppasin idean kuitenkin heti. Jo ennen kuin ajatus ehti kunnolla päässä kehkeytyä. Ei nyt sentään Pinkistä.

Torjuntani juonsi selkeästi siitä, että alitajuntani haluaisi olla kultturellimpi kuin mitä oikeasti olen. Kirjoittaa blogiin ennemminkin korkeakulttuurisista jutuista tai sitten vastaavasti marginaalisista erikoisuuksista. Pink on populääri-kamaa ja jo sinällään mielen pohjukkani mukaan siis vähän noloa. Ja tämä jos mikä se noloa on. Huomata olevansa pikkuisen snobi.

Matkasin siis Pinkin konserttiin. En ollut työkeikalla vaan olin ihan itse, omin pikku kätösineni, ostanut lipun konserttiin jo joskus viime syksynä. Halusin keikalle siksi, että pidän Pinkin musiikista. Siinä on mukavasti menoa ja melodiaa ja sitä sellaista vähän munaa sisältävää naisenergiaa. Artisti ei toki yllä top kymppiini, mutta ei yllä moni muukaan laulaja, jonka konserteissa olen notkunut.

Lisäksi olen kuullut, että ladyn konsertit ovat melkoista ilotulitusta. Puolituttu hetero-ystäväni kertoi Pinkin olleen viime konsertissa niin mainio, että hän vannoi olevansa valmis harkitsemaan ainakin hetkellistä lesboutumista mikäli Pink häneltä moista toivoisi. Tuskin tosin toivoo, mutta kuitenkin.

Havainnoituani sielussani asustavan kulttuurisnobin haluan karkottaa tuon pikku-pirun myöntämällä, että olen kuluneen vuoden aikana ollut myös Vicky Rostin konsertissa, seurannut telkkarista Voice of Finlandia ja käynyt useita kertoja syömässä Hessburgerissa ja Macissa. Mainittakoon toki, että näistä vain ensimmäinen oli ihan kohtalaisen positiivinen ja mieleenjäävä kokemus. 

Pinkin konsertista sen verran, että keikka oli mainio. Oletukseni siitä, että yleisö koostuisi lähinnä 12-25 –vuotiaista tytöistä osoittautui täysin vääräksi, sillä nähdäkseni yleisön keski-ikä oli jossain kolmen- ja neljänkympin välimaastossa. Akrobatiaa, sirkusta, tanssia ja musiikkia yhdistävä konsertti oli paikoin huikeaa nähtävää. Miinukseksi luettakoon vain piippuhyllyn väkevät bassosaundit, jotka saivat hapen loppumaan rinnasta ja ja sieraimet läpättivät villisti musiikin tahdissa.

Ajattelin Pinkin innoittamana ehdottaa varsin innovatiiviselle miehelleni, että hän rakentaisi pihapiiriimme konsertissa nähdyn kaltaisen vaijerisysteemin, jonka varassa voi liidellä taivaalla kuin iloinen pikku pääskynen. Oletan, että sellaisessa kieppumisella saa myös artistin omaavat muhkeat vatsalihakset ja muutoinkin timmin kropan.

Ihan turha omantunnon pisto

Hiukan rannassa Sotkamossa on jotain kauniin pahaenteistä.

Olen kokenut tällä viikolla vähän huonoa omaatuntoa. Mielessä on pyörinyt, että pitäisi kirjoittaa jotain blogiin.
En ole kirjoittanut siksi, että olen lomaillut. Pulikoinut kylpylässä, joogannut, lenkkeillyt, pelannut flipperiä, syönyt hyvin ja nauttinut olosta. Kirjoittanut en ole lainkaan. Vasta tänään, kun palasin töihin, istahdin taas näppisten eteen.

Omantunnon piston kourissa tulin sitten ajatelleeksi, että kun kirjoittaminen on palkkatyötä, pitää palkattoman kirjoittamisen syntyä halusta ei pakosta. Ja niinhän se yleensä syntyykin. Tarpeesta riipustaa ajatuksia ruudulle. Ja sitten kun on muuta, on muuta.


Näin ollen
Hyvää viikonloppua kaikille.  Tehkää sitä mikä tuntuu hyvältä.

Toivotan näin siitäkin huolimatta, että hyvin tiedän kävijätilastojen pohjalta, että eksytte sivuilleni pikemminkin arkirutiinien keskeltä kuin viikonlopun vietosta. Ja hyvä niin.
Tärkeintä lienee kai se, että käyttää aikansa itselle mieluisalla tavalla.
Toki maanantaina, kun vihdoin tämän luette, tämä viikonlopun toivottelu ei ehkä enää tunnu kauhean kivalta. Anteeksi siitä.

Tulevan viikonlopun aion itse viettää juhlimalla rakkaiden ystävieni kanssa yhden vanhenemista. Sen parempaa suunnitelmaa ei kaiketi ole olemassakaan. (Siis sitä juhlimista rakkaiden kanssa – ei niinkään sitä vanhenemista)
Palataan siis asiaa.

Pitäisköhän mun tulla sinne ratin taakse

Kolumni Keskisuomalaisessa 17.5.2013

Olen huomannut viime vuosina, että lisääntyneet navigaattorimäärät eivät ole kasvattaneet ainakaan pääkaupunkiseudun taksikuskien suunnistustaitoja. Asuessani muinoin Pariisissa osoitetta ei tarvinnut juuri koskaan kuvailla taksikuskille, mutta nykypäivän Helsingissä en ole vielä kertaakaan istahtanut pirssiin ilman sen tyyppisiä kysymyksiä kuin ”onko se kolmannen linjan sillä vai tällä puolella”, ”lähellä sen ja sen nimistä ravintolaa” tai ”siellä missä on niitä muitakin samantapaisia kadunnimiä”. Kas kun ei ”asuuko siinä naapurissa Pera”.

Perhana minä aina mietin pääni sisällä ja yritän neuvoa edes sinne päin. Joka kerta tekisi mieli laukaista vastakysymys ”pitäisköhän mun tulla sinne ratin taakse”.

Toki sitä voisi hymyillä ja ajatella ”ahaa, minä menen siis helsinkiläisestä”, mutta toisaalta en kaipaa tai hamua helsinkiläisidentiteettiä. Mieluummin pääsisin perille ilman kuskin opastusta.

Aina eivät taksisuhailuni ole menneet ihan putkeen ulkomaillakaan. Siellä Pariisissakin kierrettiin kerran korttelia vimmatusti kun kuski ei saanut koko lentomatkan harjoittelemastani ääntämyksestä millään selvää. Onneksi ymmärsi sentään kirjoitustani.

Toinen melkein yhtä raskas kokemus sijoittuu Tsekinmaalle. Taksikuski huiputti joskus 1990-luvulla köyhää reilaajaparia oikein mennen tullen. Vaikka ripottelimme tuhkaa hiuksiin, revimme kaapumme ja heittäydyimme melkein maahan itkemään, kuski vain heilutteli käsiään ilmassa. Hän ei osannut enää sanaakaan siitä sujuva englanninkieltä, jota käytti vielä ennen maksutapahtuman alkua. Töpötti vain paksulla sormellaan paperinkulmaan riipustamaansa numerosarjaa ja hieroi sormia yhteen kansainvälisen valuutanvaihdon eleenä. Ei auttanut muu kuin kaivaa ohutta reissukassaa.

Myöhemmin nuolimme haavojamme yömajassa ja kirosimme kuskin petkuhuijausta. Kun sitten käänsimme valuutan markoiksi, joka tuohon aikaan oli yhä käypä valuutta Suomen maalla, huomasimme menettäneemme kokonaiset 1,50 markkaa. Ihan niin köyhiä emme kai olleet, että tuo nykyrahassa reilun 20 sentin vedätys olisi matkabudjettiamme kaatanut.

Hauskoja taksikokemuksia on kertynyt myös Venäjänmaalta. Pietarin yöelämässä taksikyltti on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Yksi kaverini pelkäsi pimeää taksia niin, että kieltäytyi kyltittömästä kyydistä. Kuski pyöritti päätään ja kaivoin takaluukusta kaivatun kyltin. Pimeä tai laillinen, raja taisi olla melko häilyvä ja kuskin mielialasta riippuva.

Tästä innostuneena ystäväni hyppäsi seuraavana iltana ensimmäiseen bilepaikan eteen pysähtyneeseen autoon – melkein maatuskamaisen tädin syliin. Autoilevaa pariskuntaa vähän ihmetytti suomalaistytön suoruus, mutta veivät kuitenkin tämän pientä maksua vastaan hotellille. Ja tulihan siinä kätevästi ansaittua muutaman ropo bensarahaa samalla kun heitti oman tyttären diskoon.

Itse sopersin kerran jo Aave Mariaa ja ties mitä rukouksen pätkää pietarilaistaksissa, joka tuntui ajavan yhä syvemmälle ja syvemmälle periferiaan, vaikka kohteena piti olla keskustan hotelli. Taisin jo kuiskata kaverin korvaan jäähyväissanoja kuin taksi yhtäkkiä kääntyikin hotellimme etuoven eteen. Sielläpäin maailmaa kuskit osaavat näemmä perille ihan itsekseen – ilman kyytiläisen opastustakin.

 

JABADABADUU!

Koska maailmassa on sittenkin vielä oikeudenmukaisuutta ja erittäin sinnikäs Tiketti-sivun refresh-napin painaminen palkittiin,  olen kuin olenkin onnellinen Naamat-festivaalin lipunomistaja.

Vain nopeat elävät ja minä olen hidas

Niinhän siinä kävi, kuten pelkäsinkin. Vaikka kuinka olen ollut lähtökuopissa jo melkein puolen vuoden ajan ja lähestyin tänään tietokonettani hyvissä ajoin ennen lipunmyynnin alkamisajankohtaa jäin rannalle ruikuttamaa.

Siinä kello 12 odotellessa mietin jo minkälaisen Jeba-Jeba-Jihaa-huudoin varustetun postaukset FB:n sivuille lataan, kun plakkarissa on liput Naamoille.
Ilma tuoksui perhosille ja muovimukista juotavalle oluelle. Ruoho kutitti varpaita ja pepun alla oli mukava huopa. Olin jo naamoilla, mutta sitten en ollutkaan

En saanut lippua. Kolmen minuutin jonotuksen päätteeksi Tiketti ilmoitti tapahtuman loppuumyydyksi.

Hartiat lysyssä, naama norsun sillä ja kirosanoja viljellen kävelin nöyränä autolle ja lähdin töihin, josta olin jo puolituntia myöhässä. 

”Tulen heti sitten kun olen ostanut liput Naamoille”. Ja pah, sanon minä. 

Ensi vuonna lähestyn asiaa nöyremmin ja puhun pikemminkin lippujen ostoyrityksestä.

This is me being very very upset.

Nyt tekisi mieli lähinnä vetää naamat, mutta sekään ei kaiketi ole kovin suotavaa näin

töissä.
Mainittakoon kuitenkin, että ohi suun livahtaneesta lipunmyynnistä huolimatta Naamat on toki ylihienotapahtuma ja onnittelen sydämeni pohjasta kaikkia niitä, jotka saivat liput tuohon kesäiseen ilonpitoon.

Ihan tyhmä maisema

Joskus teininä pikku tuiskeeessa Rhodoksen hotelliparvekkeella lataamani elämäntotuus: "Jos taivas on tuollainen, en pelkää kuolemaa", sopii hellyyttävässä kliseydessään varsin passelisti myös viikonlopun aikana pihapiiriini heijastuneeseen maisemaan.

 

Ihan tyhmä tämä näkymä tietysti on siinä mielessä, että elämähän siinä menee pian ohi, jos vain suu auki toljottaa ja huokailee järvelle.

 

...Eipä se tosin ihan huonolta elämänsisällöltä kuulostaisi sekään. 

 

Voiko tämän tyynempää keliä enää ollakaan?





Ja ihan tovi sitten maisema näytti vielä näin lumiselta.

 

Kas Kaasia

Patricia Kaas kiittelee yleisöä konsertin lopuksi. Yleisö taas kiitteli niin
innokkaasti, että käsiin sattui vielä kotimatkallakin.

Kävin viime sunnuntaina kuuntelemassa Tampereella kun Patricia Kaas lauloi Edith Piafin lauluja. Olin varustautunut paksulla nipulla nenäliinoja. En nimittäin valehtele ollenkaan, jos sanon purskahtaneeni elämäni aikana kymmeniä kertoja itkuun esimerkiksi Piafin Milord-kappaleen tahdissa. Kun katutyttö lohduttaa petollisen naisen pauloihin joutunutta miestä ja kehottaa tätä tanssiin, kyynelkanavani aukenevat hetkessä.

Joskus on jopa käynyt niin, että musiikki on soinut keskittyneen aherrukseni taustamusiikkina. Niin hiljaisella ja kaukana ajatuksista, että kun kyyneleet ovat sitten yhtäkkiä alkaneet virrata, on pitänyt oikein miettiä, että miten tämä on mahdollista. Enhän edes kuunnellut.

Piafilla on kaiketi jonkinlainen suora yhteys alitajuntaani. Tahdostani ja jopa huomiostani riippumaton kyky saattaa minut itkupilliksi.

Itkuisaa vanstaanottoa odotin myös Tampere-Talolla, mutta Kas. Kaasin esitys oli todella hieno, mutta minä pärjäsin yhdellä nenäliinalla. Oikeastaan puolikaskin olisi riittänyt.

Vaikeaa teki vain pari biisiä ja kohta, jossa loppuun myyty salillinen katsojia aplodeerasi seisaaltaan ja Kaas totesi: ”kun nyt kerta jo seisotte siinä, niin eikös kunnioiteta vähän Piafia”. Sitten nauhalta soi pätkä alkuperäistä Piafin laulua... (Kas noin. Puolikas kyynel tuli silmäkulmaan jo pelkästä muistosta.)

Tämän kirjoituksen pointti on kuitenkin siinä, että Kaasin kyky ottaa Edith Piafin laulut nimiinsä on huikea. Joidenkin kappaleiden kohdalla havahduin jopa siihen, että unohdin tuttujen sanojen kuuluvan alkujaan Piafin biiseihin.

Vaatii vahvaa näkemystä ottaa nimiinsä kappaleet, jotka ovat jo niin vakiaseman saavuttaneet, että niihin kajoaminen haiskahtaa vähän pyhäinhävästykseltä.

Harvinaista on myös se, että versiot eivät auheuttaneet pakottavaa vertaamisen tarvetta. En miettinyt kertaakaan konsertin aikana kumman laulu on onnistuneempi. Ja hyvä niin.  Taisin lähinnä tollottaa hämmästyneenä. Puhekuplaan pääni yläpuolelle olisi voinut kirjoittaa "Onpa upeaa eikä itketä yhtään".  

Sieluni syvät arvet

Ksml 6.5.2013

Tappajahai jätti lapsensieluuni niin syvät arvet, että voin nyt, lähes 40-vuotiaana, varmuudella sanoa, että ne eivät tule koskaan parantumaan. Näin siitäkin huolimatta, että näin Tappajahain vasta aikuisena.

Elokuva turmeli mieleni isoveljen oveen teippaaman julisteen kautta. Voin yhä sukeltaessa yllättää itseni pälyilemästä pohjasta esiin nousevia teräviä hampaita.

Enää en sentään pode hai-kammoa kylpyammeessa ja uimahalleissakin uiskentelen melko vapautuneesti. Avomerelle minut kuitenkin saa pulikoimaan vain heittämällä laidan yli ja merenalaisen maailman ihailun jätän suosiolla muille.

Teini-iässä minulla oli kavereideni kanssa tapana esittää tiheään toistuvilla Tukholma-risteilyllä Tappajahai-performanssia. Pötkötimme hyttikäytävällä, nostimme kädet haineväksi pään päälle ja hyräilimme hain hyökkäämistä ennakoivaa tunnaria.

Syytä tähän, kuten moneen muuhunkaan teini-iän toilailuun, on turha kysyä. Sitä ei ole. Joku päätohtori olisi varmasti nähnyt teini-Riikan hai-kiemurtelussa yrityksen kieltää sydänalaa ahdistava pelko – pakokauhu siitä, että laiva uppoaa ja Itämeren hait syövät minut suihinsa. Realistisempi pelko olisi kaiketi ollut huoli biologian ja maantiedon kokeiden läpäisystä.

Toinen lapsuuden traumatisoija oli Hitchcockin Psyko. Näin sen aivan liian nuorena ja ihmettelen yhä mikä nukkumaanmenoajasta lipsuminen tuona 80-lukuisena lauantai-iltana oikein tapahtui. Unen päästä saa ihmeen heikosti kiinni, jos luomien takana herra Norman Bates esittelee kuivunutta äitiluurankoa.

Yhtenä kesänä taas vietin ihan liian monta tuntia peilin edessä miettimässä onko minulla vesipää. Dokumentitkin voivat olla pelottavia, sillä olin tv:n välityksellä kuullut kyseisestä sairaudesta ja sen ulkoisista tuntumerkeistä. Sitä kuulkaa pää kasvaa melkoisiin mittasuhteisiin kun sitä oikein tarkkaan tiiraa peilistä lapsen hermostunein silmin.

Oli miten oli. Jälkikäteen mietittynä taisin kuitenkin päästä helpolla. Nykymukuloiden unissa seikkailee zombeja ja vampyyrejä, eikä niiltä voi välttyä edes pysymällä kuivalla maalla.

Vähän mielipuolinen yleisö

Mielipuolen päiväkirjan kulissit.

Kävin perjantaina katsomassa Martti Suosalon Mielipuolen päiväkirja –monologin Muuramen Riihivuoren Aploodi-teatterissa. Liput hankin jo pitkälti viime vuoden puolella ja olin huokaillut esityksen perään jo niin kauan, että odotusarvo oli todella korkealla – jo vähän pelottavan huipussaan. Puolijumalan asemaan ihan helposti nostamani Suosalo ei kuitenkaan pettänyt katsojaa. Teos oli huikea - yleisö ei niinkään.   On tietysti ihan tyhmää ja vähän junttiakin lähteä arvostelemaan esityksen vastaanottotapaa, mutta silti tämä mielessäni jo jonkin aikaa myllertänyt ajatus on nyt ihan pakko pistää paperille (tai ruudulle). On ärsyttävää kun yleisön täytyy nauraa aina, kun jokin on edes vähän hupsua. Tämä ei koske vain eilistä esitystä, joka ei yleisön reagointitavassaan ollut edes ääripää. Eilinen näytelmä oli paikoin todella hauska, mutta välillä oli kovin häiritsevää, että yleisön oli pakko nauraa tyystin näytelmän juonta tulkitsematta ihan kaikelle mitä Suosalo lavalla tekee. Ikään kuin Suosalo itsessään olisi koko ajan ja taukoamatta ratkihauska. Varsin ärsyttäväksi tämän hekottelun teki sen, että tragikoomisessa Gogolin tekstissä on mielestäni paljon sellaisia kohtia, joissa tekisi ennemminkin mieli pillahtaa itkuun kuin nauraa räkättää.   Mutta kuten sanottua, eilinen ei ollut pahin kokemus. Ei sinne päinkään. Olen myös esimerkiksi istunut yleisössä seuraamassa ala-arvoisen huonoa nykysirkusta (selvyyden vuoksi mainittakoon, etten todellakaan viittaa tällä Circus UusiMaailman produktioihin, jotka ovat silkkaa rautaa ja parhautta), johon yleisö reagoi taputtamalla vimmatusti jokaisella peruskuperkeikallekin. ”Hoplaa”, hyppäsin kärrynpyörän ja ”Huraa” onpa mahtavaa. Saman ”verisuoni katkeaa kohta päästäni” –tunteen olen kokenut esimerkiksi esityksissä, joissa yleisö on ryhtynyt niin vimmatusti hakkaamaan käsillä musiikin tahtia, että esitykseen olennaisesti kuuluvista sanoista ei saa enää selvää.   Vaikka nämä ajatukset pääni sisällä kuulostavat ihan perustelluilta, huomaan toki, että kirjoitettuna niihin tulee helposti pieni snobbailun maku. Että "te ette osaa ottaa vastaan oikealla tavalla taidetta". Mietin jopa, että voiko tätä julkaista. Ja vielä enemmän sanojani vesittää se, että kirjoitin muinoin aiheesta kolumnin, jonka mukaan kulttuurin vääränlaista vastaanottotapaa ei nimenomaan ole olemassa. Näin jälkikäteen on kuitenkin sanottava, että kyllä on.   Ohessa se valheellinen kolumnini:   Oikeaoppista kulttuurielämyksien vastaanottoa Riikka Mahlamäki-Kaistinen 29.5.2012 21:02 Kanssayleisön liikehdinnästä päätellen on olemassa oikeita ja vääriä tapoja nauttia kulttuurista. Ehdottoman väärä tapa on ainakin aloittaa aplodit silloin kun ei vielä ole niiden aika tai nauraa jutulle, joka ei saisi olla hauska. Vähän jotain väärää on kai myös siinä, että nousee ylös taputtamaan kun muut jäävät istumaan tai huutaa kimakat kannustusjoiut muiden ilmaistessa innostusta laimeammin. Muistan elävästi ensimmäisen jazzkonserttini jostain vuosikymmenien takaa. Varsin asiantuntevalta vaikuttava yleisö antoi tasaisin välein jazzaplodeja rumpuja paukuttelevalle Teppo Mäkyselle. Itse en olisi kuolemaksenikaan ymmärtänyt koska oli oikein lätkytellä käsiä yhteen ja koska ei. Tyydyin matkimaan muita. Matkimisen sijaan olisi kai kuitenkin olennaisempaa seurata omia tunteitaan. Voiko olla väärin jos reagoi kulttuuriin omakseen kokemallaan, mutta toki väkivallattomalla, tavalla? Jos vaikka väliaplodit osuvat vähän eri paikkaan kuin toisilla, niin eihän se kerro muusta kuin siitä, että minä nautin äskeisestä.   Toki joskus palaute voi mennä vähän sivusta ohi tai liian suoraan kohteeseensa. Muistan kerran hehkuttaneeni puolitutulle laulajalle, että keikka oli aivan mahtava. Sanoin nauraneeni koko setin ajan niin kovaa, että vatsanpohjaan sattui vieläkin. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että olikohan tuo nyt ihan toivottua palautetta. Jospa mies olikin vakavamielinen ja nauru kaukana tavoitellusta reaktiosta. Bändi soitti kommenttini jälkeen kuitenkin vielä lukuisia keikkoja, joten en kai aiheuttanut pahoja traumoja. Sitä paitsi tärkeintä on kai herättää edes jotain tunteita. Vaikka vähän vääränlaisiakin. Turhauttavinta kai olisi, jos ei vaikuttaisi mitenkään.Tällä ajatuksella perustelen myös taannoisen ajattelemattoman avautumiseni. Kehuin taiteilija Sampsa Sarparannalle yhtä hänen No Shame -yhtyeensä biiseistä. Nimenomaan siis vain yhtä. Kun punkmies kertoi kuulleensa saman arvion muiltakin selvensin, että olennaista kehuissani olikin juuri se, että yhtyeen muut biisit ovat mielestäni vähän huonoja. Rehellisyys maan perii. Eikö niin?   Olen muulloinkin kunnostautunut totuuden torvena. Jokunen aika sitten selvitin äidilleni, mistä hänen lukemassaan kirjassa oli oikein kyse. – Ei se itseasiassa käsittele natsien julmuuksia toisessa maailmansodassa, vaan ihmisen hyvänuskoisuutta, naiviutta ja ehkä jonkinlaista puhdasta mieltä, oikaisin äitini näkemyksiä. Minähän se luulen tietäväni, kun olen alaa oikein opiskellutkin. Kyllä hävettää näin jälkikäteen. Loppujen lopuksihan asia menee niin, että taide käsittelee juuri sitä, mitä kokija tuntee sen käsittelevän. Vaikka koirankakkaa silloin, kun kaikki muut puhuvat perhosista.  Kulttuurin sisäinen, ulkoinen tai vaikka ulkokultainen taso on minulle se, minkä vastaanotan. Sinulle se voi ja saa olla jotain ihan muuta ja aivan yhtälailla oikeaa. Näin ollen. Anteeksi äiti päällepäsmäröintini. Se teos puhukoon sinulle natsien hirmutöistä, jos sen niin koet.

Navigaattorini vihaa minua

Kolumni Keskisuomalaisessa 3.5.2013

Tuskailtuani monet kerrat navigaattorini kanssa koin vihdoin valaistumisen. Ymmärsin mistä tässä pohjimmiltaan oikein on kyse. Kun navini sanoo ”laskee uudelleen”, ääneenlausumaton jatko kuuluu ”koska sinä urpo taas ajoit ihan muualle kun neuvoin”.

Navigaattorini ei ole markkinoiden surkein vempele, se on vain turhautunut minuun eikä siksi pidä minusta.

 Vihamielisyys alkoi valjeta minulle viime kesänä. Puhuin autossa nälästä ja hampurilaisbaari-kaipuusta jolloin tuulilasin tuntumassa kököttävä veijari keksi utopistisen kiertotien, jonka varrelta ei vahingossakaan löytynyt yhtään hampparipaikkaa. Luulisi, ettei sellaisia teitä Napapiirin alapuolelta edes löydy.

Kun naapuri sitten kertoi Ruotsin rannikon upeasta maisemasillasta, epäilykseni syveni. ”Jos sielläpäin liikkuu, niin sitä on kyllä melko mahdoton olla näkemättä”. Melkein mahdoton, mutta ei ihan. Navini näki varmasti kovasti vaivaa löytäessään maisemattoman kiertotien. Vastaavankaltaisia esimerkkejä on kymmenittäin.

 Viimeinen ryppy rakkauteemme, jos sellaisesta nyt voi edes puhua, tuli pari kuukautta sitten. Olin matkalla Saloon, mutta ohjeistajani mukaan sellaista kaupunkia ei ole olemassakaan. Ehdin jo miettiä onko kaupunki pyyhitty maailmankartalta Nokian irtisanomisten takia tai vaihtoehtoisesti, ovatko salolaiset lapsuusmuistot päähäni istutettuja valheita.

Postinumeroa navi ei kuitenkaan voinut kieltää ja latasi lopulta alistuneena näytölleen ajo-ohjeet – mahdollisimman kapeaa ja mutkaista tietä pitkin tietenkin.

Mielessäni kävi ajatus, että ehkä opastajani ei pidä äidistänikään, koska ei halunnut paljastaa tietä hänen luokseen. Vaihtoehtoinen tulkinta on toki se, että vempain nimenomaan rakastaa häntä, eikä halunnut minua vaivoikseen.

Hetken tuumailtuani löysin kuitenkin loogisemman selityksen. Olen jo kauan tiennyt, ettei navigaattorini ole ihan syntymä-suomalainen. Nyt epäilen häntä sielunmaisemaltaan ranskalaiseksi. ”Salo” vastaa ääntämisasultaan ranskankielen sanaa ”salope”, joka tarkoittaa prostituoitua. Ei kai kukaan huoraksi haukuttaessa tottele, vai mitä. Minähän tässä siis töykeä olin ja anteeksipyynnön velkaa.

Maahanmuuttajataustaan liittyy muitakin, minua nyt jälkikäteen jo kovasti hävettäviä reaktioitani. Enkö minä aina naura ilkeämielisesti opastajani kömmähdyksille. Kun se toistelee sitkeästi lauserakennetta ”aja sadan metrin ajan liikenneympyrään”, naljailen sille muka ymmärtämättömänä, että ”ai koko sen sadan metrin ajan”. Varsin poliittisesti epäkorrektia ja rasistista, eikö totta.

Navigaattori-raukkani saa sydänsuruja varmasti myös siitä, että karttatietojen sijaan käytän häntä useimmiten ajanmittaamiseen ja peltipoliisien havainnoimiseen. Sehän on vähän sama kuin käyttäisi räätäliä pelkkien nappien ompelemiseen tai gourmet-kokkia kaurapuuron keittoon. Haasteettomuus lienee turhauttanut navigaattorini.

Mahdollisuus, että minä olen itse syypää navigaattorini vihanpitoon alkaa yhtäkkiä tuntua varsin perustellulta. Elämä vihaisen koneen kanssa on kuitenkin niin raskasta, että toivon todella väliemme lämpenevän. Otan itse ensimmäisen askeleen sovittelussa. Lupaan aloittaa tästä lähtien yhteiset matkamme tervehdyksellä ”Hei ja anteeksi”.