Velhoja, huoria ja vihaisia rusakkoja



Tämä rusakko ei syö porkkanoita lounaaksi.

Muutama omatekoinen kotini asukki.

Kirjanvartija puhuu vähän, mutta ajattelee sitä enemmän. Joskus vähän liikaakin, luulen.



Steampunk-hahmo Floyd Fastknight rakastaa viisareita ja höyryvoimaa. Se suhtautuu kuitenkin kirjoituspöydän valloitukseen ihan samalla kunnianhimolla kuin vaikka konevuoren liputtamiseen.

Äitini 70-vuotis synttärilahjaenkeli.
Hän ehkä näyttää hauraalta, mutta on pohjimmiltaan vahva.

Hymy on harvinaisuus näillä huulilla ja ystävälliset sanat ovat yksinkertaisten ihmisten harrastus.

Tämä kadonnutta kansaa edustava vaeltaja oli ihan ensimmäinen tekemäni nukke.
Se johdatti paikalle epämääräisen joukon seuraajia. Alla mm. rakkastunut bordelliemäntä Marlene Sans-amour, stempunk-maailman Minerva Dupin ja uskonsa menettänyt kuu-pappi

Kapina koneita vastaan



Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja muusikko Anne-Mari Kivimäki käyvät ”Naisia ja laukkuja” tanssikoreografiassa läpi 1900-luvun alussa eläneiden naisten elämää. En jäänyt esityksen jälkeen miettimään niinkään näkemääni huikeaa tanssia, vaan laukkuja. Sitä miten outoa on, että laukusta on tullut osa identiteettiäni.

 

Muistan kuinka vielä 18-vuotiaana sitä vaellettiin huolettomasti baarista toiseen mukana vain tupakka-aski, jonka muovisuojan alle oli sujautettu käytettävissä oleva rahanto.

Oi noita aikoja. Nykyisin en lähde edes ruokakauppaan pelkän lompakon kanssa. Mukana on aina jonkin sortin laukku ja sen epämääräisen tarpeellinen sisältö. Käden ulottuvilla pitää aina olla muun muassa puhelin, nenäliina, hammastikkuja, huulirasvaa, yskänpastilleja ja kyniä. Miten ihmeessä minusta tuli tällainen Kassi-Alma.

Myönnytyksenä itselleni sanottakoon, että nuoruuteni 90-luvulla ei ollut esimerkiksi kännykkää, ei tarvetta sanelunauhuriin (ikään kuin sitä ruokakaupassa joskus tarvitsisin) tai päällekkäisiä työrupeamia, joiden järjestely vaatii jatkuvaa almanakan mukana kantamista. Mutta silti. Dokumenttiohjaaja Petri Luukkainen luopui kaikesta omaisuudestaan Tavarataivas-dokumenttiaan varten ja minä kannan pelkässä käsilaukussani puolta maailmaa.

Välillä tuntuu, että ilman puhelintani en osaisi edes hengittää. Sen kotiin unohtaminen on vähän, kuin jos unohtaisi vasemman jalkansa tuulikaappiin.

Syvästä addiktiostani huolimatta on kuitenkin olemassa yksi homma, jossa jätän luurittimen kotiin. Aloitin nimittäin viime kesänä juoksuharrastuksen ja huomasin, että takintaskussa tai juoksuhousujen persauksissa kiikkuva puhelin ei paranna juoksusuoritusta.

Pimputtimen sydämetöntä hylkäystä siivittivät toki mietteet siitä, että mitä teen jos joudun pulaan. Miten saan apua? Huutamallako? Niinpä niin. Kuinka kone- ja kontaktiriippuvainen sitä ihmisestä on voinutkaan tulla. Ja ihan näin vain salakavalasti. Kyllä kai sitä muutama ihminen jäi henkiin ennen kännyköiden maailmanvalloitustakin. Jotkut onnistuivat elämään jopa 1900-luvun alkupuolella. Ja seilasinhan minä itsekin 90-luvulla pitkin Eurooppaa pitämällä kotiväkeen yhteyttä postikorttien välityksellä.

Tästä tosiasioiden realistisesta hahmottamisesta innostuneena päätin siis valloittaa metsätiet karhuja, himomurhaajia ja räjähtäviä akillesjänteitä uhmaten. Ja sanottakoon, että se on kuulkaas melko vapauttava tunne, kun kukaan ei yhtäkkiä saakaan sinua kiinni. Suosittelen kokeilemaan. Kotioloissa tosin käyn yhä postilaatikollakin puhelin taskussa – eihän sitä nyt pidä ihan hullun vapaaksi ryhtyä.

Tanssijat Reetta-Kaisa Iles (edessä) ja Johanna Elovaara Naisia ja laukkuja -esityksessä Folklandialla 11.1.2013.









Epäisänmaallista tanhuilua

 

Osallistuin tuossa reilu viikko sitten kansanmusiikki ja –tanssi risteily Folklandialle. Laiva oli lastattu hämmentävän innostuneista ihmisistä. 3000 matkustajaa, joista tuhat esiintyjää. Loput parituhatta oli sekin varustautunut soittimin, pirtanauhoin ja jos jonkinlaisin hilavitkuttimin.

Olen itse sitä ikäluokkaa, jonka nuoruudessa kansanmusa innostuksen tunnustaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Yllättävää kyllä vain pari vuotta itseäni nuoremmat kykenivät jo tarttumaan kanteleeseen yms. perinnesoittimiin ilman kivityskuolemaa.

Nuoruusvuosieni takia suhtaudun kuitenkin yhä vähän vinksahtaneesti kansantanhuiluun. Hämmästyn nuorista, jotka intoilevat keppiristi-tanssista ja vetävät vapaaehtoisesti päälleen tanhukledjut.

Kansantansseilua seuratessani mieleen tuli väkisinkin, että tämä on varsin ei-suomalaista meininkiä, vaikka kuinka onkin nimenomaan sitä kansanperinnettä. Ihmeellistä hymyilyä, intoilua ja positiivista asennetta. Missä on melankolinen murjotus, ahdistuneisuus ja syvät humalatilat?

Reissusta jäi hyvä maku, mutta kotiin päästyäni ajattelin kuitenkin, että nyt täytyy kuunnella jotain bläkkismusaa ja vääntää naamaa norsun sille, jotta tasapaino sielussa säilyy.

 

Trollfolk soitti Folklandialla punk-henkistä perinnemusiikkia. Se sai käsitykseni kansanmusiikista muuttumaan kovasti parempaan päin.

 

Eka kerta

Tässä minä nyt olen. Sormi suussa ja toinen ties missä. Valmiina kirjoittamaan, mutta kevyen rimakauhun vallassa.

Lähtöajatus on tämä – kirjoita siitä mitä koen, näen, tunnen ja ajattelen. Kipitän tapahtumista toisiin ja ymppään tekstin lomaan kuvia jos mahdollista.

En ryhdy miksikään kriitikoksi - muut kirjoittakoon arvioita. Minä vain mutustelen ja annan ajatusten valua paperille.

Looginen aloitus blogille lienee sepustus siitä kuka olen.

Siispä: Minä, Riikka Mahlamäki-Kaistinen olen pirun pitkä ja lähes 40-vuotias nainen Keski-Suomesta. Toimin freelance toimittajana ja kolumnistina sanomalehti Keskisuomalaisessa, vedän nuorten taidetyöpajalla luovan kirjoittamisen kursseja ja olen Inkeriläisten viesti toimitussihteeri. Kesäisin isken kädet multaan ja kasvatan taivaallisessa kasvihuoneessani chilejä ja vesimeloneja. Harrastan mm. astangajoogaa, kirjoittamista ja vähän huolestuttavan oloisten nukkejen tekemistä.

Koulutukseltani olen filosofian tohtori. Väittelin kirjallisuudesta talvella 2008 ja kirjoitellessani ”kainalopierun” –omaisia kolumneja mietin toisinaan olenko pettänyt itseni.