Ihanaa levyjen rahinaa

Meille muutti joulunpyhinä levysoitin ja yhdeksän vuoden hiljaisuuden jälkeen levykokoelmani pääsi taas ääneen.
En tiedä johtuiko tunne osin jylläävästä nuhakuumeesta vai mistä, mutta ensimmäisten biisien aikana piti oikein pidätellä itkua. Levyn kevyt pieni rahina oli niin liikuttava, että pala nousi väkisinkin kurkkuun. Samalla tuntui siltä kuin olisi matkannut menneisyyteen.

Vanhan elektroniikan paluu on oikeasti hieno asia - muutoinkin kuin nostalgiselta arvoltaan. Jotenkin LP-levyissä tuntuu olevan läsnä sellaista herkkyyttä jota cd:llä ei pysty koskaan saavuttamaan.
Lisäksi nykyajan muovisessa kertakäyttöyhteiskunnassa sitä tuntee itsensä miltein käsityöläiseksi pyyhkiessään levyn pinnasta pölyä ja laskiessaan varovasti neulaa ääniraidalle.

Levyjä kuunnellessa mieleeni nousi hupaisa lapsuusmuisto. Olin noin kymmenen vuoden ikäinen kun hyvä kaverini osti Dingon uusimman sinkun. Hän soitti biisiä minulle innoissaan ja lauloi kappaletta mukana. Sinkkunopeuden sijaan kappale vouvasi LP-nopeudella. Kun näytin sitten kaverille, miten levarista saa kuulumaan oikeanlaisen "Levottoman tuhkimon", levyä viikonpäivät väärin kuunnellut ja asiasta syystäkin nolostunut ystäväni väitti sinnikkäästi biisin kuulostaneen oikeastaan paremmalta hänen tavallaan.
Veikkaan, että jos muistuttaisin häntä nyt asiasta, hän ei moista tapahtumaa muistaisi - ihmismuisti kun tuppaa olemaan omistajalleen armollinen.

Muiston innoittamana taidan Bob Marleyn tuotannon jälkeen kaivaa ne vanhat Dingot seuraavaksi soittoon.

Miksi ovet eivät aukene meille?

Riikka Mahlamäki-Kaistinen
En tiedä teistä, mutta minä laitan auton ovet lukkoon aina, kun poistun autosta. Pelkään kaiketi, että joku vie auton heti, jos suora näköyhteyteni siihen katkeaa.
Lapsuuden mökkipihassa auton ovet olivat aina auki. Usein oli auki myös radio, jonka tunteja kestäneen yksinäisen surinan takia autoa ei tosin olisi voinut varastaa vaikka avaimetkin olisivat unohtuneet virtalukkoon.
Vaikka pidän nykyistä kotipaikkakuntaani Muuramea melkoisena lintukotona, en taida silti luottaa seutuun ihan täysin. En nimittäin jätä edes ikäloppua Pököttiäni lukitsematta pihaani. En siitäkään huolimatta, että salainen toiveeni ehkä on, että joku sen pöllisi ja vakuutusyhtiö maksaisi rosmouksesta muhkeat korvaukset.
Tulinko jo maininneeksi, että todellisuudentajuni on alkanut hämärtyä näin vanhemmiten. En tiedä kumman löytäminen olisi isomman työn takana – autoani isoavan varkaan, vai kaarasta jättikorvauksia maksavan vakuutusyhtiön.

Lukitsemisesta tuli mieleen tuttavani, joka kertoi viikko pari sitten todenneensa työpaikan parkkipaikalla, että auton ovet eivät aukea, eivät niin millään. Neitokainen väänsi avainta sen katkeamisen riskirajoille asti, mutta mitään ei tapahtunut. Tunnollisesti hän kiersi ovelta toiselle, kokeili takakonttiakin, lämmitti avainta sytkärillä ja lainasi lopulta työkaveriltaan lukkosulaa. Mikään ei auttanut.
En tiedä etenikö tapahtuma ihan näin pitkälle, mutta mielikuvituksessani nainen ehti jo kohottaa päänsä päälle isoa kiven murkulaa kun hän havaitsi pikkuisen kauempana parkkialueella jököttävän tutun oloisen auton. Jos autolla olisi kulmakarvat, neitokaisen biili olisi nostanut niitä kummeksuen. Tuohtunut kysymys olisi kuulunut "Mitä sinä sen toisen lukkoja roplaat?".
Tarinan innoittamana mieleeni tuli, että autonvalmistajat voisivat kehitellä sellaista avaimen led-valoa, joka oikeaan lukkoon pujahtaessaan näyttäisi vihreää, väärään punaista. Avaimesta voisi lähteä myös kuiskaava ääni, joka toteaisi "väärä auto".

Eräs nimeltämainitsematon ja meillä asuva mies, puolestaan varmisti vuosi pari sitten auton lukkojen toimivuuden ruiskuttamalla niihin reippaalla kädellä lukkosulaa jo ennen pahimpia pakkasia. Oli kuitenkin ennakoivasta toimestaan niin innoissaan, ehkä vähän ponseakin, että tuli tunkeneeksi sohottimen suuttimen pikkuisen liian syvälle lukkoon. Sinnehän se sitten katkesi eikä tullut pois. Ei väkivallalla, maanittelulla eikä pyhällä hengellä. Pahaa henkeäkin mies taisi kokeilla, mutta tuloksetta.
Ovi irrotettiin paikallisen Härski Hartikaisen kanssa saranoiltaan ja muovia yritettiin sulattaa ulos lukosta. Tippa punaista muovia lurahti pihalle, mutta suurempia pisaroita taisi syntyä miesten tuskanhiestä, kun lukko ei uurastamisesta huolimatta toiminut. Onneksi kyseessä oli pelkääjän puoleinen ovi, joten toimimattomuudesta ei oikeastaan ollut harmia.
Vuosien varrella lukkotilanne on sitä paitsi vaipunut melkein unholaan. Tai vaipuisi, jos en muistaisi sitä silloin tällöin näin kaivaa esiin. Vinoiluni on kuitenkin ponnetonta siitäkin syystä, ettei lukon toimimattomuuteen on tullut ihan uusia, katkenneesta suuttimesta riippumattomia vikoja. Näin talvisin mekanismi kaipaa toimiakseen näppäriä sormia ja tiukkaa puristusvoimaa tai pelkääjänpaikalla säilytettäviä hohtimia.

Joulu-juttu

Näin joulun kunniaksi toimenkin joulu juttu parin vuoden takaa. Tekstistä osa napattiin tuolloin johonkin iltapäivälehteenkin.
Tämän enempää rn aio enää pyhinä bloggailla. Nyt alkoi joulu.
Onnellista sellaista teille kaikille.

Isoveljeni uskoi joulupukkiin niin pitkään, että äiti alkoi jo epäillä pojan todellisuudentajua. Huoli oli turha. Kyse oli pikemminkin viisi vuotta nuoremman siskon joulutunnelman tukemisesta kuin todellisesta uskosta.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, asia kuitenkin mietityttää minua yhä. Ei siis oma uskoni, vaan veljen tila. Veljentyttären joululahjakasan huojunnasta tulee mieleen, ettei se isoveikka ehkä vieläkään ole ihan terveillä vesillä tuon pukkijutun kanssa. Nyt kun näyttää siltä, että mies on omaksunut  lahjanjakajan roolin vähän liiankin tosissaan. Uskojasta on ikään kuin tullut itse profeetta.

Jos te nyt siellä mietitte, että älä hyvä nainen tuollaisia lauo, ettei veljelle tule paha mieli näin joulun kunniaksi, niin älkää huoliko. Broidi ei asu Keskisuomalaisen kantoalueella.
Ei edes Suomessa, vaan maassa jossa joululahjat tuo joulupukin sijaan Jeesus-lapsi. Tämä tekee koko asiasta tietysti vielä astetta huolestuttavamman – identifioituuko veljeni nyt sitten siis Jeesukseen?
Uskoni punanuttuiseen ukkeliin meni sinä jouluna kun veljen kanssa laulettiin sohvan takana sitä ”parta poikki, silmät puhki” –versiota joulupukkilaulusta. Muistan miettineeni, että kuinkahan tässä käy.
Tuleekohan se pukki nyt ollenkaan. Kun tupaan sitten astui joulupukiksi puettu tätini, jolla oli sauvana joku lattialuutun tapainen, päätin, että tämä uskonkappale päättyy nyt tähän.
Järkytys ei ollut suuren suuri. Epäilyksen siemen joulupukin ainokaisuudesta oli syntynyt jo aiemmin. Syynä oli parvekkeeltamme näkyvä urheiluseurantalo. Sen tiloista purkautui jouluisin joulupukkiarmeija, joka kertoi kovin ristiriitaista tarinaa pienelle tytölle. Noin monta, mutta kuitenkin muka vain yksi?
Tein ensimmäistä omaa jouluani 7 vuotta sitten. Olin muuttanut uuteen kotiin ja päättänyt kutsua koko suvun koolle joulupäivän viettoon. Kaiken piti olla täydellistä. Missään en halunnut fuskata ja talokin piti puunata tip top -kuntoon.
Kun sitten joulutohinoissani tipautin katastrofaalisin seurauksin öljypullon vastapestylle laattalattialle minulta pääsi itku. Mies yritti keventää tilannetta kehottamalla soittamaan öljyntorjuntayhtiössä työskentelevälle kaverilleni. Vähän nauratti, mutta ei kovin paljon.
Jos morsiamista voi tulla hirviömäisiä bridezilloja, niin minusta tuli ihan vahingossa, mutta onneksi ihan hetkeksi vaan, jouluihmisen ja hirviön yhteensulautuma, eli Christmaszilla.
Omista hölmöilyistä kuitenkin oppii. Tänä vuonna en ole stressannut. Tip topin sijaan ajattelin keskittyä tip tap -meininkiin. Oikein mainiota ja stressitöntä joulua siis.

Joulupukki on julistettava diplomaatiksi

Kolumni keskisuomalaisen Kotimaa-sivuilla 22.12.
Mietin tässä lähestyvän joulun kunniaksi, että olisipa hienoa, jos näin joulukuun loppupuolella voisi mennä porolla töihin tai vaikka lähikaupalle. Palata kinkkuostoksilta ihan kurkona pyörätelineeseen sidotun Petterin luo ja hymyillä viekkaasti paikalle kerääntyneille taaperoille. Olla vähän niin kuin pukin apurin maineessa.
Hetkisen ajatuksella herkuteltuani, mieleen tuli varsin käytännönläheinen pulma. Ei toki se, että missä poroa säilyttäisin, millä sitä ruokkisin tai edes se, mistä sellaisen nyt äkkiä hankkisin, vaan että miten poron kanssa käyttäydytään liikenteessä.

Pikaisella googletuksella löysin huolestuttavia lehtiotsikoita. Sellaisia kuin ”Joulupukki kolaroi Lahdessa – Kyydissä myös muori”. Fantasianomaisesta otsikostaan huolimatta kyseessä oli ihan oikea kolari. Muistelen saaneeni kuitenkin ihan kivasti lahjoja tuona pukin kolarivuonna 2012, joten oletettavasti punanuttu oli joko A) poikennut meillä jo ennen kolaria tai B) ei ollut ihan se oikea Korvatunturin tyyppi. Tästä kielisi sekin, että uutisen mukaan pukilla oli ikää 18 vuotta.

Mutta asiaan. Olen miettinyt sellaisia ajoneuvollisia juttuja kuin, että täytyykö pukin ripustaa Petteriin parkkikiekko ja kuuluuko hän johonkin EasyParkin kaltaiseen pysäköintijärjestelmään, jota ilman pukki on nähdäkseni pulassa. Joulupukille henkilökohtaisesti räätälöity koko maapallon kattava aluekoodi lie 040404.
Ymmärrän toki, ettei tämä ontuva vitsi kaikille aukea. Niille, joilta meni ohi, tiedoksi, että viittaan siihen, kuinka numerosarja näyttää nurinpäin käännetyn taskulaskimen nestekidenäytöllä hohoho-tekstiltä.
Jännää miten paljon paremmiksi vitsit tulevat, kun ne joutuu selittämään...

Ja sitten taas asiaan. Miten pukki toimii ilmaliikenteen suhteen. Täytyykö hänen ilmoittaa reittisuunnitelma etukäteen ja infota joka liikkeestä lennonjohtoa. Jokainen ymmärtänee, että moinen menee ihan älyttömäksi veivaamiseksi. ”Pukki Ykkönen pyytää lupaa astua ilmatilaan. Pukki Ykkönen pyytää laskeutumislupaa...”
Ei ihme, ettei pukkia juuri joulupyhien jälkeen näy. Taitaa toistella samaa ”Nyt riitti. Ei koskaan enää”-mantraa kuin moni muukin vapaaehtoistyöntekijä tapahtumajärjestämisen jälkeen.

Vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, että pukin liikenne- ja parkkirikkomuksia voisi katsoa sormien lävitse, ymmärrän asiaan sisältyvän riskin. Mihin raja vedetään? Jos pukille annetaan erikoisvapauksia, kohta niitä ovat pyytämässä pääsiäistrullit ja Suomeen lomailemaan tulleet Pakkasukotkin. Puhumattakaan nyt vaikka ihan arkisista saunatontuista ja hammaspeikoista.
Kohta vapauksia kinuavat jo puoli-fantastisetkin olennot. Sellaiset vähän epätodelliset tyypit kuin prinsessat ja prinssit. Lopulta ihan ei-fantastinenkin poppoo kuten vaikka eri maiden diplomaatit....
Jaa mutta, niillähän taitaakin jo olla vapautensa. Googletuksen perusteella Helsinki menetti viime vuonna 24 000 euroa diplomaattien maksamattomien parkkisakkojen takia. Ratkaisu onkin siis siinä, että Joulupukki on julistettava diplomaatiksi.

Aina valmiina kuin partiolainen

tv-juttuja
"Oletko valmiina? Rick ja kumppanit ovat."
Ja niin olen muuten minäkin.
Maailmanlopun odottajat -ohjelmaa katsellessa sitä miettii väkisinkin, että ovat nuo bunkkerinrakentajat vähän outoja.
Tästä huolimatta totuus on, että minäkin olen maailmanlopun odottaja. Kyseisen tosi-tv:n maailmanloppu ei vain ole minun maailmanloppuni. Minä en odota ydinpommia, sotaa bensasta tai biohasardia. Minä odotan zombeja.
Kun televisiossa kysytään ennen Walkin dead –sarjan alkua ”Mitä tekisit selviytyäksesi”, minä tiedän mitä vastata. Olen näet miettinyt näitä juttuja. Kaiketi vähän liikaakin muutaman ystäväni mielestä.

Siinä vaiheessa kun kaduilla alkaa parveilla eläviä kuolleita, minä suuntaan apteekkiin, bensa-asemalla ja ruokakauppaan. En kilju ja panikoi, vaan ryhdyn toimimaan.
Asuinpaikakseni alkukaaoksen keskellä olen valinnut korkein aidoin suojattuun tiilirakennuksen. Missä se sijaitsee, sitä en tietenkään paljasta. Ymmärrän olevani pulassa, jos te zombien hyökätessä kaivatte vanhan Keskisuomalaisen esiin ja toteatte, että ”Jaa. Tuolla sijaitsee se Mahlamäki-Kaistisen turvapaikka. Sinne mennään, sillä on suunnitelma todella pahan päivän varalle.”

Ihan yksin en asemapaikassani elele. Mieheni lisäksi olen värvännyt mukaan yhden ystävän. Kun kysyin lääkäri-tutultani, josko hän liittyisi zombie-sodan alettua joukkooni, häntä nauratti kovasti. Lupasi kuitenkin tulla messiin.
Hymy hyytyy kyllä H-hetken koittaessa. Tohtori-ystävänikin osaa silloin arvostaa sitä, että muiden murehtiessa ilmaston lämpenemistä ja maailman ylikansoittumista, minä kehittelin seiväsmäisen zombientappoaseen. Siitäkin hän iloitsee, että olen hankkinut elokuvien kautta taustatietoa purijoiden käyttäytymisestä.

Siitä olen pikkuisen tuohtunut, että zombeista annetaan niin ristiriitaista tietoa. En esimerkiksi ole ihan varma osaavatko ne kulkea vedessä vai eivät. Olin myös virheellisesti päätellyt niiden jäätyvän kylmässä toimintakyvyttömiksi, mutta vastikään televisiossa pyörähtänyt Dead snow kumosi käsitykseni. Täytynee siis ostaa lisää piikkilankaa.

Basaarin aarteita

Viime viikonloppu meni touhuisasti. Oli synttärireissua Hyvinkäälle ja kaveriporukan pikkujouluja. Jälkimmäisessä tuli nauraa räkätettyä niin, että aamulla oli vähän uupunut olo ja äänikin poissa. Nämä molemmat johtuivat arvatenkin siitä nauramisesta.

Ensimmäinen ajatus aamulla oli, että pitäkää basaarinne, minä en jaksa lähteä.
Jonkun ihmeellisen virtapiikin innoittamana löysin itseni kuitenkin iltapäivällä taidemuseon myyjäisistä.
En ehkä ollut se ihan motivoitunein ostaja, mutta nautin silti tilaisuudesta. Oli mukava haahuilla ja tutkailla taiteilijoiden töitä. Tarjolla olisi ollut muun muassa Hallivuon Tuomaksen makeita t-paitoja, Päivi Hintsasen upeita kortteja, Pekka Suomäen pisteliäitä rintamerkkejä ja Kirsi Pitkäsen rahanpesusaippuaa. Näitä kaikkia minulta jo löytyy, joten keskityin pääasiassa tuotteiden hipeltämiseen.
Tarjonnasta mieleen jäivät erityisesti Viivi Mannisen hirvenluista tehdyt korut. Olenkin sunnuntaista lähetien miettinyt, että mikähän se olisi se sellainen asia, josta voisin itseni palkita moisella.

Hulvattominta taidebasaarissa oli kuitenkin se, että pikkujouluistani kuulleet taiteilijat Pekka Suomäki ja Riitta Uusitalo olivat spontaanisti lyöneet vetoa siitä, mihin aikaan raahaudun paikalle. Asiasta oli täytetty jopa asianmukainen post-it -lappu, jossa kummankin veikkaus näkyi. Suomäki voitti ja krapulaista minua nauratti  ihan vietävästi. Naurattaa oikeastaan vähän vieläkin.

Mainioita otuksia nuo taiteilijat.

Miksi aikuiset ei kirjoita joulupukille?

Olen tässä joulun lähestyessä tullut miettineeksi sellaista, että miksi aikuiset eivät laadi joululahjalistoja siinä missä lapsetkin. Lahjojen ääneen toivominen on toki jotain sellaista, jota aikuisen ei sovi tehdä, mutta kun totuus on kuitenkin se, että niitä lahjoja jokatapauksessa ostetaan, eikö olisi pikkuisen helpompi osua oikeaan, jos tarvelistan voisi tarkistaa jostain.
Nurinkurisinta asiassa on se, että kyllähän lapsille aina lahjan keksii, mutta aikuisten lahjat synnyttävät usein kiusallisen suurta päänvaivaa.

Joululahjoihin liittyy myös seuraava jo pidemmän aikaa mieltäni kaivertanut seikka:
Lauantaina Jyväskylän taidemuseolla järjestetään jo traditioksi muodostunut Taidebasaari-tapahtuma, mutta minä olen ensin Hyvinkäällä ja sitten pikkujoulunvietossa Jyväskylässä. Molemmat toki nämäkin mainioita tapahtumia, joista en kummastakaan jäisi mistään hinnasta pois.
Kiukuttelin tästä tovi sitten FB:ssä, jossa minua fiksumpi taiteilija osasi kertoa, että tapahtuma kestää kaksi päivää.
Avot!, sanon minä ja varokaa vaan taiteilijat. Sunnuntaina tuotteidenne äärelle saapuu todennäköisesti varsin krapulainen ja ylibuukatusta lauantaista pikkuisen uuvahtanut ostelija.
Viime vuonna taisin ostaa basaarista lahjoja vain itselleni. Omia tarpeita ja mieltymyksiä ei tarvitse arvailla, ne kun tietää ilman sitä joululahjalistaakin.

Ohessa mainos Taidebasaarista ja naapurissa järjestettävästä Käsityöläsiten Joulutorista.
Menkää sinne. Kannattaa

Jyväskylän keskustan museoiden joulutapahtumat huokuvat 14.-15.12. aitoa joulun tunnelmaa

Perinteisesti joulukuun toisena viikonloppuna Jyväskylän keskustan museot tarjoavat tapahtumissaan mahdollisuuden tavata taiteilijoita ja käsityöläisiä joulutunnelmissa.

Jouluinen Taidebasaari lauantaina ja sunnuntaina 14. ja 15.12. klo 11-18.
Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23)

Käsityöläisten Joulutori lauantaina ja sunnuntaina 14. ja 15.12. klo 11-18.
Suomen käsityön museo (Kauppakatu 25)

Tapahtumiin ja näyttelyihin vapaa pääsy!

Vihamielisestä nipottajasta hyväksi seuranaiseksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 6.12.

Navigaattorini oli ennen vihamielinen virolaisnainen. Meillä ei synkannut. Kaikkeni yritin, mutta mikään ei auttanut. Olin jo luovuttaa. Sitten ratkaisu löytyi yllättävältä taholta.

Mieheni päivitti navin ohjelman ja jo muuttui ääni kellossa. Laitteesta tuli armottoman hidas, karttatiedot muuttuivat osin valheellisiksi, yhteys alkoi pätkiä eikä opastukseen voinut enää täysin luottaa. Silti navista tuli aiempaa miellyttävämpi – melkeinpä hulvattoman hauska loistotyyppi.

Edeltäjänsä tavoin hän ei tosin puhu enää suomea. Viisas ohjelmapäivitys oli nimittäin sitä mieltä, että tarvitsen ennemmin esimerkiksi Itä-Euroopan tiekarttoja kuin suomenkieltä. En ole tästä tuohtunut. Osaan arvostaa ohjelman panosta kielitaitoni ylläpitämiseksi.

Uusi navi-tätini puhuu Amerikan englantia. Poissa on loukkaantunut sävy ja tilalla itsenäisen rohkea ja avarakatseinen naikkonen.

Virolaisnainen ei käyttänyt ajettavien teiden nimiä vaan käski vain kääntyä oikealle tai vasemmalle. Nykyinen navinaiseni, jonka olen nimennyt Thelmaksi, haluaa oppia kieltäni ja lausuu sitkeästi kaikki nimet suomeksi. Häntä ei hävetä.

Rohkeasti hän käskee kääntymään seuraavasta oikealle, iisitiille. Navin näytöstä näen, että nyt tarkoitetaan ysitietä. Tarkistan nimen vaivihkaa. Kannustan Thelmaa kielenopinnoissa ja näyttelen ymmärtäväni. Näin siitäkin huolimatta, että en usko hänen kovin helposti loukkaantuvan. Varovaisuuteni lie peruja Thelman aggressiivisesta edeltäjästä, Merikestä, joka loukkaantui ihan kaikesta.

Myönnettäköön, että ystäväni navigaattoriin verrattuna Thelman edeltäjäkin oli ihan ok-tyyppi. Tuttavani navi nimeltä Tomppa nimittäin kehotti pienelle metsätiellä eksynyttä kuskiaan nousemaan autosta ja etsimään apua. Mielikuvituksessani käsky tuli turhautuneen naisen itkuisen aggressiivisella äänellä. Silkkaa vihaa taas kuulsi Tompan käskyssä tehdä uukäännös keskellä Kuopion moottoritietä.

Mutta palataanpa Thelmaan. Hänessä on vähän pelleilijän vikaa. Joskus mietin ääntääkö ja tavuttaako hän ihan tahallaan kadunnimet hassuiksi. Seppäläntiestä tulee siippa-lantii ja Hämeenpohjantiestä Hame-pojan-tii. Ääntämys on niin hupaisa, että nimiä on ikään kuin pakko toistella Thelman perässä.

Mainitsemattakin lie selvää, että yhteinen matkamme Norjaan oli varsin hauska. Thelma nauratti niin kovasti, että olin pissiä housuihini. Ellei matkariemuani olisi varjostanut eräs muu seikka (ei puhuta siitä Mersusta nyt enää) olisin saattanut niin tehdäkin.

Kaiken kaikkiaan haluaisin ratsastaa Thelman kanssa auringon laskuun. Olisin Louise siinä hänen vierellään. Ajaisimme seikkailusta toiseen ja mitä hämmentävimpien tie-nimien äärelle. Kierreltäisiin sellaisilla maakunnan raiteilla kuin Vääräjärventie, Nystyrämäentie ja Äijäläntie.

Lopuksi lähdettäisiin Nurmijärvelle. Sieltä kun löytyy Mahlamäki-niminen tienpätkä. Sinne pitäisi ajaa ihan vain siksi, että Thelma oppisi nimeni. Sitten jatkaisimme yhdeksälle muulle paikkakunnalle, joissa voisimme kurvailla Mahlamäentiellä – tai siis Malaa-maee-tiilla. Matka jatkuisi edelleen Kaistisentielle Piispanristille ja ennen kotiinpaluuta piipahtaisimme vielä Muuramen Riikanpolulla tavaamassa Riikkaa.

Kukapa olisi arvannut, että nuoret ovatkin ihan ok-tyyppejä

Vedän Jyväskylässä nuorten taidetyöpajalla luovankirjoittamisen kursseja. Olen vetänyt itse asiassa jo useamman vuoden ajan. Tästä johtuen voin kaiketi vetää sijaan, myös ryhmiin osallistuneista nuorista joitakin johtopäätöksiä. Ne ovat kaikki ennakko-oletusteni vastaisia.

Luulin, että nuoret eivät suostu kirjoittamaan ja jos suostuvatkin kovasti yllytettyinä, eivät ainakaan halua lukea tekstejään ääneen. Vieraita kieliä en uskonut heidän käyttävän lainkaan kirjoittamisessa, vaikka sanon aina, että kirjoittakaa vaikka haltijakielellä tai klingoniksi. Luulin myös, että nuoret eivät jaksa keskittyä kahta ja puolta tuntia kirjoittamiseen.

Lopuksi lisättäköön vielä, että luulin, etten pidä nuorten seurasta. Ihan sillä sellaiselle perus ”en tykkää, en jaksa” –tavalla. Että vaikka ymmärrän ja muistan noihin ikävuosiin n. 16-20 sisältyvän hämmennyksen tarpeen ja kapinafiiliksen, en ole kiinnostunut seuraamaan moista kovin läheltä. Uskoin, ettei heitäkään minun juttuni kiinnosta. Ajattelin siis, että olemme vähän eri planeetoilla, joilta käsin keskinäinen kommunikointi ei suju. Ultimate kauhupaikakseni kuvittelin nuorisotalon. Joskus näin jopa painajaisia siitä, että mieheni värväsi minut töihin nuorisokotiin…

On hieno huomata, ettei luulo ole tiedon väärti, fäärtti tai mikä ikinä.

En vieläkään toki tuntisi oloani kotoisaksi nuoritalon työntekijänä, mutta myönnettäköön, että nuoret ovat ilahduttavan innovatiivisia ja mukavia – oikeastaan hyvää seuraa. Kirjoituskursseille osallistuvat nuoret kirjoittavat, lukevat juttujaan ääneen, käyttävät häpeämättä kieliä ja omaavat avaran mielikuvituksen. Ihme porukkaan.

Omiin teini-ikä muistoihini verrattuna he ovat myös hämmentävän rohkeita. Olen jopa miettinyt että ehkä tosi-tv –formaatit ovat tuoneet mukanaan jotain hyvääkin. Ihmiset kun ovat tottuneet seuraamaan tavan pulliaisten toinen toistaan komeampia, mutta myös surkeampia lauleluita ja muita esityksiä televisiosta, on kynnys itseilmaisuun madaltunut.

Toki on myös myönnettävä, ettei taidetyöpajan populaatio varmasti vastaa koko maan nuorison keskiarvoa. Saattavat taidetyöpajalla olla vähän herkempiä taiteelliseen ilmaisuun ja esiintymiseen. Oli miten oli. Hieno juttu. Ja oli kiva olla väärässä.

Ismo Alanko: Istuako vai eikö istua ?

Mietin perjantaina Ismo Alangon 33 1/3 -konsertissa, että mitäköhän tuo mies on oikein ajatellut valitessaan kiertueelleen tällaisen penkkiriviformaatin. Miettikö mies kenties, että "vanhimmat fanini ovat kyllä niin muinaisia etteivät jaksa kolmea tuntia seistä - ilman rollaattoria nyt ei ainakaan. "
Ajatteli mitä ajatteli, niin väärin ajatteli.

Ongelma näet betonihalliin rivitetyssä katsomossa oli tämä: En oikein tiennyt missä olin. Työviikko oli ollut vähän raskas, mutta hämmentymisen ei tästä johtunut. Mietin olinko konsertissa vai keikalla. Lavan etuosassa oli meneillään tanssittava keikka ja takana penkkipönötys jossa musiikin innoittama liikehdintä ei jotenkin vain tuntunut luontevalta.

Se on muuten oikeasti jännä juttu, että klassisessa ja jazzissa istumakonsertti toimii ihan mutkattomasti, mutta Pop- ja rock-genressä ei.
Kun lavalla on hyvä meininki ja istut paikallasi päätä nyökytellen ja jalkaa naputellen, jokin vain ei ole kohdillaan. Vähän kuin kilistelisi pilkkihaalareissa kuohujuomaa tai pyörisi frakissa ruokakaupassa. Mikä ettei, mutta jotenkin vain ei.
Ratkaisin pulman viettämällä toisen puoliajan baarin puolella. Sieltä näkyi itseasiassa penkkirivejä paremmin ja seitsemän euron virvokkeetkin olivat ihan siinä vieressä.

Sanottakoon vielä lopuksi, että Paviljongista siirryin Musta kynnys -baarin 3-v bileisiin ja siellä soittanut Betonihank toimi tilaan ja musiikkiin nähden huomattavasti Alankoa paremmin.

Liian pieni roska-autoksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 22.11.2013

Automarkkinoilla on tarjolla isojen auton-lotjakkeiden vastapainoksi kaltaiseni hujopin mielestä lähes pikkiriikkisiä kaaroja. Olen miettinyt, johtuuko tienvarsien roskavirta juuri näistä ajokeista. Nimittäin onhan se kai mahdollista, että jotkut autot ovat niin pieniä, etteivät roskat mahdu niihin sisään. Muuta järkevää syytä sille, että juotu limsapullo lentää kaaressa tienpenkkaan tai hamppari annoksen paperit leijuvat kyyhkysten lailla ikkunasta suloistu
ttamaan suomalaista kansallismaisemaa, en kerta kaikkiaan löydä.

Matkaillessani taannoin Pohjois-Norjassa, ihmettelin tienvarsille kohoilevia suomalaisten eines- ja maitotölkkien vuoria. Mietin, että on ne vaan aika epeleitä nämä norjalaiset. Rakastavat ruokaamme niin kovasti, että käyvät sitä Suomesta hakemassa. Jännää, ettei lehdissä ole kirjoitettu mitään esimerkiksi norjalaisten syvästä Valio-maito rakkaudesta.
Eihän se kai niin voi olla, että suomalaisturistit heittelisivät kasapäin roskia jylhiin Norski-maisemiin. Ei kai kukaan niin tollo ole, että ihastelee maisemaa ja samanaikaisesti pilaa sen. Norjalaiset taas ovat maisemaansa kaiketi jo niin tottuneita, etteivät siitä niin välitä.....

Palatessani Suomeen tarkkailin tienvarsia vähän sillä silmällä. Yritin löytää norjalaistuotteiden kääreitä. Arvelin, että kai niitä roskia löytyy tasavertaisuuden nimissä kummaltakin puolelta rajaa. Ei löytynyt. Ainoat löytämäni roskat olivat suomalaista alkuperää.
Vaikka olisi kivempi syyllistää norjalaisia, on totuus kuitenkin nähdäkseni tämä: perusluonteeltaan vähän pihi Suomi-turisti pakkaa auton täyteen kotiruokaa matkatessaan kalliiseen Norjaan. Pohjoisen naapurin tuotteita ei Suomen maastossa näy samasta syystä – kalliit norjalaismakkarat ja -maidot jäävät kaupan hyllyyn.
Tässä välin myönnettäköön, että olen itsekin joskus kuskannut norjailuilleni mukaan suomalaiset virvoitusjuomat. En tosin sitä maitoa. Yhtään tölkkiä en kuitenkaan ole maahan jättänyt. Eikä tämä johdu vain pihiydestä ja palautuspantteihin kiinnitetystä rahavarannosta.

Norjan automatkailusta tulee mieleen myös yksi mielestäni hämmästyttävä havainto: siinä missä Suomessa tien komeimmassa paikassa, järvenrannalla tai jylhän kallion alla, komeilee lähes poikkeuksetta huoltoasema, Norjassa sijaitsee leirintäalue tai pöydin ja vessoin varustettu pysähdyspaikka. Alue, jossa voi ilmaiseksi ja tieliikennettä vaarantamatta nauttia vuonoista, vuorista ja jäätikkönäkymistä.
Olen myös joskus ihmetellyt miksi Suomen huoltisikat ovat niin jumalattoman isoja. Niihin mahtuisi heittämällä sisään neljästä viiteen ruotsalaista tai norjalaista asemaa.
Oritupa oli jo joskus yhdeksänkymmentä luvun alussa muka iso asema. Kun asemaa tarkastelee nyt, on se laajennuksestaan huolimatta oikeastaan korkeintaan keksikokoinen. Monen tuoreen absin rinnalla ihan pikkuinen.

Ranskassa matkaillessani totuin norjalaistakin mallia pienempiin asemiin. Niillä oli vain rivi kolikkoautomaatteja, joista valita kahvia ja kolmioleipiä. Mainittakoon, että Ranskan maine kulinaristisena maana, ei yllä moottoriteiden varteen asti.

Kollektiivista pelkoa teatterin katsomossa

Tämä ei liity mitenkään Kylmään murhaan. Onpahan vaan aika hieno tuo sunnuntaina
Tampereen näsipuistoon avattu Tiitiäisen satupuisto.

Kävin lauantaina Tampereen Teatterissa nauttimassa murhasta – Kylmästä sellaisesta.
En ole kovin montaa kertaa seurannut dekkarihenkistä jännitystä teatterin lavalla. Surua, naurua ja kaihoa olen tottunut kokemaan, mutta en säikäyttävää pelkoa. Tämä oli toinen kerta. Ensimmäinen oli saman teatterin Murha loukku parin vuoden takaa.
Päästyäni nyt jännityksen makuun haluaisin lisää. Tunne on kuin vuoristoradan jäljiltä: terhakan kiljumisen jäljiltä olo on vähän uudestisyntynyt.

Pelkääminen ja pelästyminen teatterissa on ihan oma juttunsa. Sitä kun parkaisee pelosta täydessä teatterisalissa ja huomaa kaikkien muidenkin reagoineen samaan tapaan, alkaa naurattaa ihan tolkuttomasti. Sitten pelästyy uudestaan ja taas huuto ja nauru sekoittuvat toisiinsa. Näinhän ei käy koskaan kotisohvalla. Sähpsähdyksiä ja pieniä kiljaisujakin katsojasta voi toki päästä, mutta harvemmin sitä helpottunutta jälkinaurua. Kollektiivinen säikähdys on kotisohvaa isompi ja se, että vieressä istuvaa kaveria kiljahduksen jälkeen vähän melkein itkettää - sekin naurattaa ihan hirveästi.

Syy teatteripelon suuruuteen lienee tapahtuman ja katsojan sijoittumisessa samaan tilaan. Telkkarissa vaara on turvallisesti vähän toisessa ulottuvuudessa, mutta teatterissa ihan harppauksen päässä. Itse seurasin Kylmää murhaa eturivistä, joten pelon syy oli todellakin ihan siinä käsivarrenmitan päässä.

Päivitellessäni näytöksen jälkeen kaverini kanssa sitä, että tulipa säikähdettyä, mieheni sanoi, että kokemamme kollektiivinen kiljunta saattoi olla olettamaamme pienempi. Ehkä koko teatteri ei huutanutkaan. Minä vain kuulin vieressä istuvan kaverini huudon ja hän minun. Olin kyllä havaitsevani melkoisen säpsähdyksen vasemmalla puolellanikin, mieheni kropassa. Saattaa toki olla, että näytelmän sijaan mies-parka säikähti vaimonsa kovaäänistä huutoa ja käsien heiluttamista.

Näin jälkikäteen mieleen on tullut myös se, että näyttelijöiden kuuloelimet joutuvat Kylmässä murhassa melko koville. Niin, että Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Elina Rintala ja Matti Hakulinen, jos tinnittää, niin  sorry. Toisaalta itseänne saatte syyttää. Mitäs läksitte pelottelemaan.

Ylistys astangajoogalle

Kuulin tuossa päivää pari sitten radiosta seuraavan elämäntotuuden: "Ihmisellä pitää olla yksi fyysinen ja yksi henkinen harrastus. Ne kun on, niin sitten pärjää."
Sitä en ehtinyt kuulla, kuka moista julisti, mutta lähdin heti nyökyttelemään päätä mukana. Kuulostaa nimittäin varsin pätevältä mantralta.
Minun fyysinen harrastukseni on astangajooga. Vaikka olen taivutellut itseäni sen asanoihin jo kuusi vuotta, en ole kuitenkaan mikään käärmenainen – kaukana siitä. Entiseen, selkärankareuman jäykistämään minääni, verrattuna kuitenkin varsin notkea ja elastinen pakkaus. Onhan se koivuhalkokin tavallaan taipuisamman oloinen kuin rautakanki.

Fyysinen astangajooga lähenee nöyryyden vaatimuksillaan henkistä harrastusta. Törmään nimittäin kerta toisensa jälkeen siihen, että yritän vähän liikaan ja satutan itseni. En malta antaa kropalle aikaa, enkä osaa olla tarpeeksi nöyrä etenemisen kanssa. Kun harjoitus sujuu hyvin, väännän itseni vaikka väkisin astetta pidemmälle. Sitten polvi kipuilee viikon tai pari (oikeasti joskus kuukausiakin) ja mietin taas, että "Tyhmä, taas sä sen teit". Se on varsin hankalasti sisäistettävä totuus, että pitäisi edetä vakaasti mutta hiipien – ei voimalla ja spurtaten.

Väittäisin kasvaneeni henkisesti astanga-vuosieni aikana. Juu, ei minusta mitään äiti-Ammaa ole tullut enkä ole alkanut levitoida, mutta enää vuosiin en ole esimerkiksi vääntänyt itseäni väkisin lootus-asentoon. En, vaikka tiedän asentoon pienellä väkivallalla pääsevänikin. Olen lootuksen, kuten monen muunkin asennon suhteen, odotus kannalla. Venailen, että muut liikkeet venuttavat lonkkiani ja alaselkääni niin, että polvien paukkuminen rauhoittuu, eikä liike näytä enää siltä kuin väkisin sullottaisiin kolmemetristä boa kenkälaatikkoon.

Olenkin tässä miettinyt, että astangajooga on oikeastaan melkein enemmän henkinen kuin fyysinen laji – tämä siitäkin huolimatta, että harjoituksen jälkeen jalat usein vatkaavat hervottomina ja käsivarsien voimat on niin vähissä, että hiustenpesu tuntuu haastavalta suoritukselta.

Se oikea, yksinomaan henkinen harrastukseni lienee lukeminen. Henkiseksi hommaksi voi lukea tosin myös ihan liian harvoin harrastamani nukke-tehtailun. Niitä väsäillessäni en ole nimittäin tässä vaan jossain ihan muussa maailmassa. Hommaa voi kutsua miltein ruumiista irtautumiseksi, sillä eikös se, että homman lopetettuaan havahtuu järjettömään pissahätään ja kiljuvaan nälkään, kerro siitä, ettet ollut äsken ihan kokonaan omassa kropassasi.

Kuvitukseksi tähän höpinään käy seuraava linkki: http://www.astangajyvaskyla.fi/
Venyilen nimittäin sivujen kansikuvatyttönä.

Pyörrän pyhät sanani

Kolumni Keskisuomalaisessa 8.11.

En malta olla kirjoittamatta vielä kerran viimekuisesta autokaupoilla kiertelystäni. Törmäsin kaupoilla nimittäin siihen sinänsä ilahduttavaan tosiasiaan, että kolumnejani lukevat muutkin kuin tutut ja lähisukulaiseni.

- Etkös sinä kirjoita autokolumneja Keskisuomalaiseen, erään kaupan myyjä kysyi ja tuijotti vähän pistävästi silmiin.

Ei hymyillyt. Yhtään.

Yritin vimmatusti nähdä itseni kauppiaan silmin. Että onko myöntävä vastaus hintaa laskeva vai nostava. Sitten tuli mieleen viime keväällä julkaistu kolumni, jossa vinoilin kyseisen ammattikunnan edustajille. Taisin kutsua peräkammarin pojiksi. Selkään nousi kylmä hiki.

Yritin veistellä muka hauskasti, että kolumnit on kirjoitettu ikään kuin kieli poskessa. Mies ei hymyillyt edelleenkään. Ei ilmeisesti pitänyt minua hauskana. Yhtään.

Alkukankeuden jälkeen hieroimme kuitenkin kauppaa koeajamastani Volvosta. Mainitsin, että pihasta löytyisi maanmainio Mersu vaihtoautoksi. Kauppias ei onneksi ollut ihan niin ahkera lukijani, että olisi tässä vaiheessa hymyillyt. Se nimittäin olisi ollut oiva tapa kostaa kolumnini ilkeät sanat.

Loppujen lopuksi kauppias osoittautui oikein mainioksi mieheksi. Tarjosi potentiaalisia autoja ja näki takiani vaivaa rääväsuu-identiteetistäni huolimatta.

Vähän jäi oikeastaan harmittamaan, että se oikea auto löytyi lopulta muualta. Körötellessäni kotia kohti tuoreella hui-hai-hunksillani mietin, että olisipa sillä ”minun autokauppiaallani” ollut tällainen Hyundai myynnissä.

Stereotyppinen autokauppiaskäsitykseni ei osoittautunut vääräksi vain tämän yhden myyjän osalta. Sain hyvää palvelua kaikkialla, eikä yksikään kauppias ryhtynyt oletukseni mukaisesti juttusille yksinomaan mieheni kanssa. Osasivat siis vastata kysyjälle!

Toki kauppiaiden puheessa viljeltiin reippaasti ylisanoja ja heikkouksia käsiteltiin vain jos ostaja sellaisen sattui bongaamaan. Mutta hei, niinhän se menee. Aika lyhyt olisi kaiketi sen myyjän ura, joka aloittaisi kaupat virkkeellä ”hei huomasitko, kuinka paljon kiven iskemiä auton konepellissä on?” tai ”Eikö ole jännää kuinka hirveän kova rengasmeteli tässä autossa on?”

Pyörtäessäni nyt pahat autokauppiaita koskevat sanani aion seuraavaksi suututtaa rautakauppiaat. He nimittäin eivät kokemukseni mukaan tätä vaikeahkoa kysyjän ja vastaajan välistä myyntistrategiaa taida. Tästä minulla on niin vankka kokemus, että asiaa ei tarvitse testata. Jos myyjien joukossa pari ilahduttavaa poikkeusta lymyileekin, on lähtökohta kuitenkin se, että asiakas on oikeassa vain jos on mies. Naiset kyselevät tyhmiä eivätkä tiedä mitä hakevat.

Eiväthän ne rakennustarvikeliikkeet mitään naisten neuvontapisteitä ole. Miesten kylläkin. Sillä mies saa kysyä. Hänhän on ikään kuin oikeassa paikassa patriarkaalisella mantereellaan. Toisin kuin nainen.

Niin, että rautakauppiaat – ei muuta kuin sakset käsiin ja kolumnikuvaa leikkaamaan taukotilan tikkataulun keskiöön. Toki ymmärrän, että kuvani saattaa siellä jo olla männä vuosien talonrakentamisprojektini takia. Tiukan hintatinkailun lomassa saatoin nimittäin paljastaa itsestäni sen vähän suorasanaisemman puolen.

Kirjamessuterveisiä - nyt vasta

Melkein kaksi viikkoa sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin pitkäksi viikonlopuksi Helsingin messuhalliin. No ei ihan, mutta melkein.


Tämä ei ole kirjamessuolut vaan lasissa välkehtivät vielä kesäauringon säteet.

Muutaman juttukeikan ohella ajatuksena oli kirjoittaa kirjamessuista myös pari bloggausta – parin sijaan kirjoitin nolla. Syykin on selvä: oli niin paljon nähtävää, kuunneltavaa ja selattavaa, etten kerennyt. Myönnettäkööt toki, että siinä sivussa piti myös tavata pääkaupunkiseudulle juurtuneita ystäviä ja kostuttaa valtavasta höpöttämisestä kuivuneita huulia muutamalla tuopilla vaahtoavaa janojuomaa.

Mutta siis asiaan: en kirjoittanut, koska oli niin paljon muuta. Johtopäätös: olen edelleen sitä mieltä, että Jyväskylän kirjamessujen lopettaminen oli ison luokan emämoka. Tätä en voi olla toistamatta tarpeeksi, joten jotta menee jakeluun, pistetään tähän vielä uudellen: Jyväskylän kirjamessujen lopettaminen oli ison luokan emämoka.

Vaikka messuaminen kaupungissa on siis lakannut, on kuitenkin hienoa, että muita kirjallisuuden alan aktiivisia toimijoita löytyy. Kirjailijatalolla järjestetään usein tapahtumia, joissa voi tutustua niin kirjoittajiin kuin heidän teoksiinsakin. Paikallinen scifiseura toi vajaa kuukausi sitten joukon kirjailijoita esiintymään kaupunginkirjastolle ja esimerkiksi tulevana lauantaina Vakiopaineessa järjestetään Nihil Interin ja  Tuli & Savu -runouslehden klubi. Toimijoita siis löytyy onneksi vielä ilman messujakin. Lisääkin voisi toki olla – koskaan ei nähdäkseni ole liikaa.


Nainen ja mies autokaupoilla

Kolumni Keskisuomalaisessa 24.11.

Naiset ostavat tunteella, miehet tiedolla. Miehelle myydään esimerkiksi pyykinpesukone kertomalla kuinka hyvin kapine on pärjännyt Tekniikan maailman testeissä. Naisille taas näytetään pehmeää villapaitaa poskeaan vasten painavaa naista, joka huokaisee ”Oooh kuinka pehmeää ja raikasta pyykkiä.”

Kierrettyäni ahkerasti autokaupoilla, olen havainnut tämän olettaman varsin todeksi. Autonostopäätöksessä tunne on tärkein tekijä. Vaikka tilastot, faktat ja ajokilometrit puhuisivat oston puolesta, mutta ratin takana ei tule SITÄ FIILISTÄ, turha on yrittää.

Hyppäsin männä viikoille lukuisista autoista ulos todeten, että tästä puuttuu se jokin. Yhden auton olisin halunnut ostaa vain sen fiiliksen takia. Rekisterikilven kirjainyhdistelmä TRI kun olisi sopinut niin halvatun hyvin tohtorin oppiarvooni.

Ihan niin pöljä en kuitenkaan ollut, että olisin ostanut auton vain rekkarin takia. Unissani toki ratsastan salaa tuolla tohtoribiilillä taustanauhan soittaessa Tohtori Sykerön tunnuslaulua.

Surffatessani nettiautofoorumilla, joka sinänsä on muuten ärsyttävää, sillä autoja täytyy saada koskettaa, jotta ne tuntee omikseen. Mutta siis. Surffatessani netissä iskin ensimmäisenä silmäni punaiseen Alfa Romeon. Mieheni torppasi auton heti merkkiä ja vuosimallia koskevilla katsastustilastoilla. Järki voitti tunteen.

Itsekin tosin hetken mietittyäni aloin epäillä, että alkaako sitä joka kerta soida päässä se vanha Movetronin biisi kun istuu ratin taakse. Että sä oot mun Romeo, ma oon sun Julia. Ei siis Alfa Romeota.

Kaiken kaikkiaan kävin noin kymmenellä autolla koeajolla, ennen kuin joukosta löytyisi se minun oma. Ja nimenomaan minun. Perheemme auton ostosta kun päätin tällä kertaa ensisijaisesti minä ja mies toimi neuvonantajana ja muka objektiivisena tilastojen esiin kaivajana.

Toki muutama reunaehto tuli hänelläkin. Kuten se, että ei mieluusti vaaleanpunaista autoa. Ikään kuin autokaupoista juuri muita kuin hopeanvärisiä ja harmaita löytyisi.

Lähes pyörryttävä vallantunne ei koitunut osakseni autotietämykseni ansiosta. (Ymmärtänette kai, että jos se olisi vaikutin, en saisi valita autoon edes jäähdytysneste-merkkiä.)

Syy oli paljon loogisempi. Se, että siipallani on huono karma autojen suhteen. Miehelläni on teoria, jonka mukaan kaikki hänen ostamansa autot ovat poikkeuksetta susia. Oikeastaan tämä ei ole vain teoria vaan ihan totta. Näin olen ymmärtänyt myös miehen lapsuustoverien Lada- ja Peugeot-veistelyistä. Puheita ei kaiketi höystäisi leveä hymy ja ja tukahdutettu naurunpurkaus, jos ajokit olisivat olleet ihan parasta ykköslaatua.

Minun autoni taas ovat lähes poikkeuksetta olleet kelpo ajokkeja. Viimeisimmän käsiin lahoaminen ei sekään ollut pohjimmiltaan minun vaan mieheni syytä. Vaikka auto oli nimissäni, oli se pääosin mieheni maksama. (Huonon auto-karman usko on puolisossani siis niin lujassa, ettei hän uskalla ottaa autoa edes nimiinsä).

Auto-taivaan jumalat eivät kuitenkaan ole niin hölmöjä, etteivät olisi huomanneet vedätystä. Venkoilu oli turhaa ja mahdollisesti jopa pääsyy Mersun ruostumiseen, sillä ärsyttäähän se meitä ihmisiäkin, jos joku yrittää pissata silmään.

Lokaconista bittiavaruuteen

Steampunk maailmassa lentelevä neitokainen nimeltä Charity Storm.

Kävin tänään Jyväskylässä järjestetyssä Scifi-tapahtuma Lokaconissa. Happeningin takana oli paikallinen scifi seura 42, joten lähdin etsimään totuutta.
Istuin kirjastolla kuuntelemassa esitelmiä ja haastatteluja. Kirjoitin vimmatusti puhelimeeni bloggausta aiheesta. Kotona suoritin pari näppärää sormiliikettä ja tekstini oli häipynyt bittiavaruuteen. Puhelimesta puuttuu tuo ylen kätevä "ctrl z" -toiminta joka kumoaa viimeisimmät siirrot, joten sinne meni, eikä takaisin tule.

Positiivisena asiana voi toki pitää sitä, että itsekin vähän mietin, että voiko näin pitkää bloggausta edes julkaista. Ei näemmä tarvitse asiaa enää pohtia, sillä en jaksa ja muista jupinoitani enää kovin tarkasti.

Pari olennaisinta juttua sentään tapahtumasta:
Ekoscifi ja steampunk ovat jo pelkkinä nimikkeinä niin aivonystyröitä kutkuttavan kiinnostavia, etteivät ne sisällöllisestikään voi ihan kökköä olla. Steampunkiin viktoriaanisine rattaineen ja korsetteineen olen tutustunut jo aiemmin lähinnä askartelun kautta. Ekoscifi taas osoittautui genreksi, jossa pureudutaan nykyajan luonnon ilmiöihin ja häämöttäviin katastrofeihin scifin kautta.

Panelikeskustelijat ja Steampunk antologian kirjoittajat olivat tosin sitä mieltä, ettei Steampunkin tuotesijoittelu ole genren olennaisin asia. Että lajityyppiä luonnehtii loppujen lopuksi, ehkä olennaisimmin tarinassa piilevä kapina ja ajatus siitä, että eletään vaihtoehtoista todelisuutta, jolla on nykyajan kanssa reaalinen historian kohtansa.
Tapahtumassa vilautettiin myös rillumarei-punk käsite. Genre on kaiketi syntynyt kieli syvällä poskessa, mutta nyt jossain päin jo väsätään antologiaa tuosta Suomi-filmien liittyvästä scifikirjallisuudesta.

Yleisöstä joku heitti ilmaan ajatuksen, että kyberpunk aika on oikeastaan tullut todeksi nykyajassa. Vastaan ei sentään kulje robotteja ja kyborkeja, muuta kuin tietokoneistettujen autojen muodossa, mutta eikö ihmisten rinnoissa tikittävät tahdistimet tai erilaiset tekonivelet ole eräänlaista kyberpunkkia. Ainakin jotain, mikä vielä viime vuosisadan puolivälissä olisi kaiketi nostanut vain hiuksia pystyyn ylen scifinä ajatuksena.

Haastatellusta Pasi Ilmari Jääskeläisestä täytyy todeta sen verran, että perin jäyhäksi ja vakavaksi mieltämäni heppu osoittautui ns. kaltaistensa kanssa yllättävän hilpeäksi miekkoseksi. Autralialaisen scifikirjailija Rjurik Davidsonin puheessa nauratti kovasti mm. se, että mies nimesi väitöskirjan tekimisen eräänlaiseksi pieneksi kuolemaksi. Myös kommentti: "Älä ikinä usko kirjailijaa, jos hän puhuu omasta teoksestaa", oli mainio.

Tilaisuuden siirtäminen kirjailijatalolta kirjastolla vaikutti melko hyvältä ratkaisulta. Tapahtumassa oli nimittäin niin paljon populaatiota paikalla, että epäilen, olisivatko kirjailijatalolle kunnolla edes mahtuneet.

Päivän tärkein opetus on kuitenkin tämä: Älä ikinä luota puhelimeen muistiinpanovälineenä.



Lukutoukka laihiksella

Tämä on nyt pikkuisen nolo tunnustus näin kirjallisuuden tohtorilta, mutta myönnettäköön kuitenkin: olen kuluneena vuonna lukenut aivan älyttömän vähän kirjoja. Niin vähän, etten kehtaa todellista lukua edes sanoa ääneen. Sanottakoon vain, että tässä vaiheessa vuotta noin 11 kirjaa vähemmän kuin samassa ajassa viime vuonna.

Kyse ei ole siitä, ettenkö viitsisi lukea. Päinvastoin. Innostavien kirjojen kasa yöpöydälläni huojuu niin uhkaavana, että saatan minä tahansa yönä kuolla sen sorruttua jonkun unipotkun heilauttamana niskaani. En vain jotenkin ole lukuvedossa.
Minulla se menee näet niin, että jos luettavaksi osuu hyviä kirjoja nälkä vain kasvaa syödessä, mutta jos lukee keskivertoja opuksia toinen toisensa perään, sitä tulee kylläiseksi eikä tunne mitään nälkää.

Laihasta lukuvuodesta huolimatta odotan kuitenkin innolla ensi viikolla alkavia Helsingin Kirjamessuja. (Sanottakoot tässä välissä, että ihan perseestä, että ne Jyväskylän vastaavat loppuivat.)
Ennen messuja aion lukea ainakin Catherine Pancolin teoksen "Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin". Kirjassa on 921 sivua, joten tulevina päivinä tiovon lukutoukkani olevan vähän ahneemmalla tuulella.

Parasta heikossa lukutahdissa on loppujen lopuksi se, että tietää varmasti tilan olevan ohimenevä. Vetämissäni luovankirjoittamisen ryhmissä sanon aina nuorille, jotka kertovat lukeneensa joskus nuorempina, mutta eivät enää, että kyllä se lukeminen tulee takaisin. Välissä voi mennä vuosiakin, mutta pohjimmiltaan kerran kirjoista innostunut ihminen on lukutoukka koko lopun elämänsä.

Jos Catherine Pancol on niin hyvä kuin väitetään, saatan ottaa viime vuoden tilastoni vielä kiinni loppu vuoden aikana.

Kuva ei kerro ihan koko totuutta. Lattialla nimittäin on sarjakuvia ja yöpöydän hyllyllä arviolta noin 7 kirjaa lisää.

Vaikeita päätöksiä

Keskisuomalaisen autokolumni 11.10.2013
Olen kierrellyt autokaupoilla. Uskollinen (lue ruosteinen) ratsuni muutti pohjoiseen ja jostain pitäisi löytää alle uusi auto. Ei siis toki uusi siinä mielessä, että käyttämätön, vaan minulle entuudestaan tuntematon epeli.
Ei ole auton ostaminen helppoa, mutta ei aina myyminenkään. Mersuni kaupat tosin syntyivät kohtalaisen mutkattomasti, ellei mutkaksi lasketa ostotapahtuman jälkeisiä ”no nyt siitä hajosi startti” -puheluita. Mukavinta oli, ettei renkaita tarvinnut potkia tuntikaupalla. Riitti, että koeajon jälkeen käytiin kolmevirkkeinen keskustelu hinnasta ja riipaistiin nimet paperiin. Aina kaupat eivät ole syntyneet yhtä helposti.

Miehelläni oli joku vuosi sitten myynnissä vanha Tunturin mopo. Ei mikään pappatunturi, mutta vanha vehje kuitenkin. Peliä tuli katsomaan hintavalla Mersulla kruisaileva keski-ikäinen mies. Etsi pojalleen mopoa.
Menopeli kaivettiin autotallista pihalle ja potentiaalinen ostajaehdokas pyöri vimmatusti pelin ympärillä. Niin vimmatusti, että mopoa lopulta ympäröi sarjakuvista tuttu vallihaudanomainen syvä ura. Tallin takaa piti hakea A-tikkaat, jotta mies saatiin kävelyurastaan lopulta ylös.
Ostaja kulki pää kallellaan mopon ympäri ja tuumasi. Käynnisti koneen, kokeili kahvaa käteen ja vilkaisi peilistä harvenevaa otsatukkaa. Ratsun selkään mies ei kuitenkaan lähtenyt. Katseli ja ihmetteli vain.
Jaksoin seurata tuumailua puolisen tuntia. Siinäkin oli vartti liikaa. Menin sisään. Leivoin tiikerikakun, imuroin talon ja vaihdoin kaktukseen mullan. Noin kahden tunnin päästä kahvihammasta kolotti ja menin pihalle etsimään siippaani kakkukahville.
Siellä se seisoi yhä ostajan kanssa. Näytti varsin kypsältä. Ostopäätös ei kuitenkaan ollut vielä kypsynyt. Pyörittelin päätäni ja join kahvit yksin.

Mietin miten ihmeessä tuo samainen ukkeli on saanut ostettua kymmenien tuhansien arvoisen autonsa, kun parin sadan euron mopon ostopäätöstä on noin hankala tehdä. Sääliksi kävi Mersun myynyttä autokauppiasta. Miten tavattoman kauan kauppoja on oikein hiottu. Asuiko mies kenties kuukauden autokaupassa ennen kun nimet ruksattiin paperiin.
Ehkä meidänkin olisi pitänyt tajuta tarjota yösijaa, tai ainakin sitä tiikerikakkua, sillä mopokauppoja ei syntynyt. ”Täytyypä vielä miettiä”, mies totesi 2,5 tunnin jälkeen poistuessaan pihastamme.
Siinä mielessä ostotaktiikka oli kuitenkin nerokas, että jos ukko olisi jatkanut vielä puolikin tuntia ”paljonkos tämä kuluttaa ja onkos tuo rengas vähän kulunut” -jorinaansa, olisi mieheni varmaan antanut mopon ilmaiseksi päästäkseen ostajasta eroon.

Seuraavana päivänä pihaan kaarsi nuori pariskunta. Alla oli joku reilusti teini-iän ylittänyt auto, eikä oma ikäkään ollut paljon yli kahtakymmentä. Mies polkaisi mopon käyntiin, ajoi korttelin ympäri ja ojensi setelit käteen. Aikaa kului noin kaksikymmentä minuuttia.

Sitä vaan, että on meitä monenen junaan ja mopon selkään.

Apua, anna apurahaa

Tsekkailin tuossa listaa tuoreista Valtion kuvataidetoimikunnan jakamista apurahoista. Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2011 kruunattu Anna Tuori pyyhkäisi viiden vuoden rahat, samoin kuin Venetsian taidebiennaalissa kunnostautunut Terike Haapoja. Kaikenkaikkiaan tuettuja oli 55.

Silmään pisti kovasti se, että joukossa oli paljon tuttuja nimiä. Moni tuetuista kuului aiemminkin eri tahoilta avustusta ja tunnustusta saaneiden joukkoon. Ja eihän siinä mitään. Niin sen kuuluu mennäkin, että tuetaan hyvin hankkeita ja tekijöitä piittaamatta siitä ovatko nämä jo saaneet vai ei. Ei kai jakoperuste voi olla, että annetaan niille jotka eivät ole koskaan saaneet, vaikka se mukavan Peter Pan:laiselta kuulostaisikin.

Asiassa on kuitenkin myös turhauttava puolensa. Ensinnäkin se, että taiteen tekeminen ja hakemusten laatiminen eivät välttämättä sisälly yhden ja saman ihmisen osaamisrepertuaariin. Olen itse rustannut sellaisen määrän apurahahakemuksia, että tiedän sen olevan taiteen kanssa tekemisissä vain eräänlaisena "omana taiteen lajinaan" (lue: informatiivisena ja täsmälleen oikeaan kohteeseen yksilöllisesti tähdättynä latauksena, joka on enemmän sukua konttorirotalle kuin maalipensselille.)
Ainakaan akateemisessa maailmassa hakemuksia ei rustata töitten jälkeen telkkaria katseltaessa. Tai jos rustataan, niin ei niillä rahaa saa. Hakemuksien teko vie päiviä, joskus viikkojakin ja niitä muunnellaan aina täsmälleen kohderahastoa vastaaviksi vuodatuksiksi, joissa on juuri sopivasti "minä olen nerokas" ja "minä olen nöyrä" -ilmaisuja.

Se toinen apurahamaailman turhauttava puoli koskeekin sitten sitä, että vaikka hakemuksesi olisi kuinka "täys kymppi", et välttämättä saa pennin hyrrää. Jos et ole saanut aiemmin apurahaa tai sinulle ei ole myönnetty muita tunnustuksia, et ehkä sijoitu potenttiaaliset saajat listalla kovin korkealle. Tilanne on vähän samankaltainen kuin "emme ota sinua työharjoitteluun, kun sinulla ei ole vielä alan työkokemusta".
Itse uin muutama vuosi sitten hämmentävän vuolaassa apurahavirrassa. Tein tuolloin väitöskirjatutkimusta ja saatuani ensimmäisen avustuksen, nimeni tuntui ikään kuin astuneen avustusportaissa astetta ylemmäs. Kiva olisi toki ajatella, että "god damn" kuinka valtavan hyvä tutkimussuunnitelmani oli ja ennen kaikkea, kuinka valtavan hyvä minä olen. Huraa ja ilotulituksia.

Ihan noin harhainen en kuitenkaan ole. Tiedän, että ei se ihan noin mennyt. Moni reippaasti minua fiksumpi tutkija jäi ilman. Olivat kaiketi joutuneet kategoriaan "ei tolle ole muutkaan antaneet, ei anneta mekään". Kultaisen kädenpuristuksen ja herrakerhon hyväksynnän sijaan he saivat vain haaleaa kättä. Minua onnisti kerran, ehkä ohjaavan professorini vaikutusvallan takia, ja kuten sanottu "kun kerran saa, saa toistekin".
Muistan jopa juuri ennen väitöstäni miettineeni, että "Pahus pitikö sitä nyt jo valmistua. Näillä tuillahan olisi voinut jatkaa vähän pidempäänkin ja pienemmällä höökillä".
Sehän se vasta reilua olisi ollut. Että viivytelläämpäs vähän kun aurinko paistaa niin suotuisasti.

En kritisoi ketään apurahan saaneista 55 kuvataiteilijasta tai muistakaan tuetuista. Uskon, että kaikki ovat liksansa ansainneet. Ja hienoa, että tukea riitti edes noin monelle. Sanonpahan vain, että on se kovaa hommaa tuo apurahahakemuksien väsääminen.

Hillitön kiire ja kauhea hoppu

Aina on kiire. Niin pirullinen hoppu, että sykekin kulkee vähän korkealla. Siltä ainakin tuntuu. Sitten kun pysähtyy miettimään, että mistä se kiire oikein muodostuu, hämmästyy hommien väliin ujuttautuvaa joutoaikaa. Kiire ei olekaan aina todellista vaan jossain korvien välissä.

Meidän perheessä isä ja äiti naljailivat vuoroin toisilleen siitä kumman suku olikaan sitä kiireistä laatua. Että olikos se hätäistä Mahlamäen-sukua vai Vironsepän vastaavaa.

Oli kumpaa oli, niin luulenpa omaksuneeni tämän piirteen perimääni. Aina ei toki näin ole, mutta välistä kun hommat pakkaantuu ja päivässä on tsiljoona hoidettavaa asiaa, tuntuu ettei tästä selviä muulla kuin nostamalla hartiat korviin ja heilumalla vimmatusti. Ikään kuin lisäämällä kiireen tunnetta ja liioittelemalla tehtävien määrää asiat hoituisivat nopeammin.

Olen tätä nyt jo tovin miettinyt ja tullut siihen hämmästyttävään tulokseen, että vahti hiljenee vain hidastamalla. Aina hidastamisen ei tarvitse olla supertrendikästä hyppyä pois oravanpyörästä. Se voi olla myös hengittämistä ja suhteellisuuden tajun terhakkaampaa hallintaa. Jos vaikka vain pysähtyy toviksi tuumaamaan jää päivästä rauhallisempi fiilis.

Ja sitten vielä siitä oravanpyörästä. Mikä ihmeen oravanpyörä. Eikös ne ole pikemminkin ne sellaiset lemmikkijyrsijät jotka moisessa juoksevat – eivät villit oravat.

Tarja Malisen tuumaavat Soturit Haihatuksen Pohjoinen ulottuvuus näyttelystä Joutsasta.

Hyvin sä vedät

Kolumni Keskisuomalaisessa 27.9.

Oletteko huomanneet, että autoilijoista, jotka vetävät perässään peräkärryä, asuntovaunua tai hevoskuljetusta, valtaosa on miehiä. Ja vieläpä sitä vähän vanhempaa sorttia. Tällä tarkoita reilusti yli viisikymppistä urosta.

Ne vilkut ja jarruvalot niissä kärryissä eivät yleensä toimi, mutta toisaalta ”ainahan minä käännyn tästä oikealle, joten luulisi muidenkin sen jo oppineen”.

Seuraavaksi kun ohitat sidontaliinoilla miten sattuu köytettyä peräkärrylastia kurkkaapa piruuttasi kuskinpenkillä. Siellä se jököttää. Tyytyväinen eläkeläishemmo.

Tämä ei ole mikään ikärasistinen kolumni vanhuksista ja ajamisesta. Lähisukulaisissa alkaa olla sellainen määrä harmaata ajomiestä, etten moista uskalla kirjoittaa. Jää pian synttärikahvit saamatta, eikä joulupöydästäkään kaiketi löydy enää minulle vapaata istuinta.

Tuomitsemisen sijaan tyydyn siis miettimään, että liittyykö se perässä vetäminen jotenkin ikään. Että kun vanhuus alkaa uhkaavasti lähestyä ja kaiketi pelottaa vähän, että ”tässä jää nyt jotenkin kehityksestäkin jälkeen”, tuntuu kivalta hirttää jotain auton perään roikkumaan. Onpa sitten ainakin joku, joka tulee aina perässä. Seuraa vetäjäänsä uskollisesti ja reittivalintoja kyseenalaistamatta.

Sitäkin olen miettinyt, että mitä ne vanhat miehet niissä kärryissään kuskaavat. Ihan vuoden ympäri kun ei voi puutarhajätettä riittää kuljetettavaksi, ellei sitten omaa aivan valtavan kukoistavaa talvipuutarhaa. Tuskin ne myöskään koko ajan muuttavat tai ostelevat muuten vain isoja huonekaluja.

Mielestäni on jopa mahdollista, ettei kärryissä ole mitään. Pressun alla on piilossa vain ruostunut peräkärrynpohja. Peräkärry tekee ajosta kuitenkin jotenkin tärkeämpää. Selviöhän se nimittäin on, ettei kärryllä muuten vain normaalisti ajella. Sitä ollaan suorittamassa jotain tehtävää, joka toki päättelyni mukaan voi olla vaikka se nuoruuden säilyttäminen.

Myös ihan perus asuntovaunun kiskojista valta osa taitaa olla eläkeläisväestöä. Tämä jo siksi, ettei työssäkäyvällä ole yleensä aikaa tai halua hukata lomaansa teidentukkeena. Sitä paitsi yli kaksihenkisen perheen mahduttaminen sopuisasti asuntovaunuun ei kuulosta kovin kaikista helpoimmalta tai houkuttelevimmalta projektilta.

Asuntovaunuista tuli mieleen vielä sellainen asia, että onkohan kukaan lähtenyt koskaan asuntovaunureissuun kuulematta läheiseltään, työkaveriltaan tai naapuriltaan Karavaanari-kappaletta. Ja jos vaikka onkin onnistunut muiden veistelyltä säästymään, niin eikös se kyseinen biisi kuitenkin soi korvamatona omassa päässä.

Toisaalta, noinkohan nuo rekkamiehetkään päivät pääksytysten hyräilevät ”Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä” -jollotusta. Jos hyräilevät, niin eipä käy kateeksi. Kuulostaa nimittäin aika rankalta ammatinvalinnan mukana tulleelta lisähaitalta.

Kevyttä asiaa sanomalehdistä

Ei kiveen vaan sanomalehtipaperiin hakattua.

Sanomalehden lukemiseeni aamiaispöydässä on viime aikoina, tai oikeastaan kuluvana vuonna, sisältynyt yhä enemmän puhisemista ja kiukuttelua. Harmistukseni koskee Hesaria, joka toki tabloidmuodossaan on kätevän kokoinen, mutta niin kovin pikkuinen lehti. Vertasin sitä juuri ilmaiseen Suur-Jyväskylän lehteen. Hesari vaikutti lehtiä verrattaessa siltä ilmaisläpyskältä – ei lehdeltä, josta maksan 335 euroa vuodessa. Välillä tuntuu, että Muuramelainenkin ylittää sen paksuudessaan. Näin ainakin viime maanantaina, jolloin ehdin jo epäillä Hesarin b-osan jääneen postilaatikkoon. Ei ollut.

Hesarin laskua maksaessani "hauskuutin" itseäni vertaamalla pankin laskujärjestelmään jäänyttä viime vuotista summaa nykyiseen. Viime vuonna maksoin tuosta noin tuplasti paksummasta lehdestä 279 euroa. Nykyisestä pulitin 335. Hinnan nousun perusteeksi ei mielestäni riitä, että kevyempää lehteä on kätevämpi roudata mukana.

Toki sitä voi ajatella, että ehkä lehden ohuus johtuu kaikonneista mainosmyyjistä. Todellinen mittari on kuitenkin lukuaika. Meidän perheessä mies lukee ensin Keskisuomalaisen ja minä siirryn siihen vasta Helsingin Sanomien jälkeen. Näin on ollut aina ja tulee kaiketi aina olemaankin. Aiemmin en koskaan, siis todellakaan KOSKAAN, ehtinyt kahlata Hesaria nopeammin kuin siippani maakuntalehteä. Nykyisin olen lähes poikkeuksetta valmis ennen vastapäätäistujaa ja nyin lehden a-osaa mieheni käsistä.
Mainittakoon, että jos tilanne olisi toisinpäin, aamut eivät olisi kovin leppoisia. Lehden käsistä repiminen ei kuulosta sellaiselta hommalta, jota minun aamupsyykkeeni kestäisi.

Jotta tämä bloggaus ei menisi ihan oman työnantajan ylistykseksi, niin mainittakoon, ettei se Keskisuomalainenkaan kauhean pullea enää ole. Kaiholla muistelen ei niin kovin kaukaista aikaa jolloin kulttuurisivuja oli lähes poikkeuksetta kaksi per päivä.

Jos minä saisin määrätä ja rahakaan ei olisi este – ai miten ihana ajatus – sanomalehdet nostaisivat paikallisuutisten määrää. Tässä mielessä Hesari on oikeilla jäljillä, vaikkei valtakunnan lehden asemassa saisikaan olla. Hesarin kulttuurisivuilta paistava asenne, ettei kulttuuria ole kehä kolmosen ulkopuolella olisi mielestäni terve lähtökohta monella maakuntalehdelle. Ei toki niin, että Helsinki keskiöön vaan niin, että oma ilmestymisalue selvästi priorisoinnissa ykköseksi. Maakuntalehteähän luetaan juuri maakunnan vuoksi. Ei siksi, että paikallisesta lehdestä on kivempi lukea kaikissa muissakin maan aviiseissa julkaistavia identtisiä STT:n juttuja.

Harry Holen kotikonnuilla

Käväisin tuossa Norjan reissulla Åndalsnesin kaupungissa – Harry Holen synnyinkaupungissa. Dekkaristi Jo Nesbø:n luoma Harry ei ollut kuitenkaan paikalla. Oli varmaan nykyisessä kotikaupungissaan Oslossa. Se vähän harmitti. Mutta ei kai sitä perheellinen mies jouda kovin usein reissaamaan nuoruuden maisemiinsa.
Jylhiä maisemia katsellessa olin ymmärtävinäni vähän paremmin tuon norjalaispoliisin repaleista sielunmaisemaa. Satamassa kävellessä olin jopa melko varma siitä, että Holella oli teninä tapana hengata viereisellä rautatieasemalla. Unelmoi siellä ehkä suuremmasta maailmasta.

Sitä sanotaan, että kun joku todellinen paikka tai ihminen tuodaan osaksi romaania eli fiktionalisoidaan, se ei oikeastaan tuo todellisuudesta mukanaan mitään mitä kirjailija ei mainitse. Holen synnyinkaupungiksi mainittu Åndalsnes ei siis vastaa todellista kaupunkia. Se on vain jonkinlainen muistuma siitä.

Sama lainalaisuus koskee myös todellisuudesta fiktioon siirrettyjä henkilöitä. He eivät sisällä koko todellista historiaansa. Fiktiivisessä tekstissä esiintyvä Kekkonen on siis kalju ja Suomen entinen presidentti vain jos kirjailija sen toteaa. Jyväskylässä puolestaan ilmestyy Keskisuomalainen ja siellä on Tanssisali Lutakko, vain jos se tulee tekstissä puheeksi.

Todellisuudessahan asia ei tietenkään voi toimia ihan näin, vaikka ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette kuinka niin väittääkin. Ihmismieli ei kykene eliminoimaan tuntemaansa kokonaiskuvaa vaan se täyttää esiintyvät tiedonpuutteet muististaan.

Ehkä Genette loppujen lopuksi tarkoittaa teoriallaan pikemminkin sitä, ettei kaikkea todellisuuden faktaa voi sitoa fiktion viitteeseen. Tärkeintä on kaiketi sisäistää se, että todellisuuden tekijät voivat vaikuttaa fiktioon, mutta fiktiossa esitettyjen seikkojen ei tule siirtyä totuutena reaalimaailmaan.

Tästäkin huolimatta, olin vähän pettynyt, että Åndalsnesin sataman kahvilan nurkkapöydässä ei istunut pitkää, karun puoleensavetävää ja arpista miestä. Olisin suonut Holen rikkoa tuon todellisuuden ja fiktion rajan edes kerran – minun takia.





Kiipesiköhän Harry Hole tuon vuoren päälle nuorena?
Tiedä vaikka olisi kiivennyt monta kertaa.

Niin kuin minä sinuun luotin

Autokolumni 6.9.2013 Keskisuomalaisessa.

 

On olemassa muutamia puheenaiheita, joita ei sivuta automatkoilla. Ensimmäinen rajoitus koskee kotia. Reissussa ei visioida kotia koskevia onnettomuuksia kuten murtovarkaita, sähköpaloa tai luonnonkatastrofeja.

Toinen kielletty keskusteluaihe on auton kuntoa koskevat huolet. Ratin takana, tai siinä sivussa, ei todellakaan käydä läpi osia, jotka ajoneuvosta saattaa hetkenä minä hyvänsä laueta. Ainoa ajettavuuteen liittyvä sallittu kommentointialue koskee menoveden määrää, tuulilasin puhtautta ja pissapojan täyttöä. Kaikki muu on ehdotonta No No –osastoa.

Joskus vaikeneminen ei kuitenkaan auta. Koin tämän itse viime viikolla Norjan vuonolla. Sydämessäni kyti jo kotipihasta lähdettäessä pieni epäilys, että näinköhän tämä auto kestää. Sama huolta oli kannettu kuskinpenkillä. Asiasta ei kuitenkaan hienovaraisesti keskusteltu.

Siinä vaiheessa kun Mersun etujousi sitten pyöri irtonaisena Ålesundin mukulakivikadulla, ensimmäinen ajatus ei ollut ”kiva, tulipahan aihe seuraavaan autokolumniin”. Ajatus oli pikemminkin ”mä niin arvasin tän”.

Lukijalle tiedoksi, että kyseinen vuonokaupunki ei ole ihan lähellä Jyväskylää. Tukholmasta sinne on matkaa noin tuhat kilometriä. Eikä se tie ole koko matkaa nelikaistaista moottoritietä.

Yritin nujertaa vastoinkäymistä positiivisella ajattelulla. Itkukurkussa ja stressimittari tapissa mietin, että hyvä, että hajosi hotellin nurkalle, eikä johonkin tunneliin tai äkkijyrkän tien laitaan kaukana asutuksesta. Mukavaa myös, että vauhtia oli 2 kilometriä tunnissa eikä esimerkiksi sata. Ja kiva, että vakuutus kattoi hinauksen ja ylimääräisen hotelliyön.

Sellaisestakin voi näin jälkikäteen yrittää iloita, että ilman auton oikkuilua en olisi tutustunut norjalaiseen autonhinaaja Bengtiin, puolalaiseen taksikuskiin ja korjaamon hemmoihin. Nyt tiedän myös omakohtaisen kokemuksen pohjalta, että autonkorjaus ei ole yllättävä poikkeus Norjan hintatasossa, vaan sekin maksaa maltaita.

Auto saatiin onneksi korjattua parissa päivässä. Kun Mersu oli taas alla, lompakko kevyt ja matka jatkui, autossa oli hiljaista. Jokaista rohinaa kuunneltiin niin isolla korvalla, että ryhävalaan laulu avomereltäkin melkein kantautui kuuloelimiin.

Vaikka järkevä ihminen minussa (?) ymmärtää, että auto on vain kone, en uskaltanut biiliäni torua. Pelkäsin sen särkyvän uudelleen. Sydämessäni olin häneen toki hyvin pettynyt.

Edes mieheni vakuuttelu, että etujousen ripustuksen korjauksen jälkeen auton on oikeastaan luotettavammassa kunnossa kuin ennen reissua, ei auttanut.

Pintahengitys, Jelena Isinbajevan hyppysupattelua muistuttava rukoilu ja vaikeneminen eivät kuitenkaan auttaneet – taaskaan. Siinä vaiheessa kun sivuikkunan sulkumekanismi jumittui auki-asentoon jossain Ruotsin rajalla, auto sai vihdoin kuulla kunniansa. Sydämenpohjasta kumpuavissa kommenteissa vilahteli manalan asukkaita ja ulosteröykkiöitä. Matkustamossa päätettiin myös tarmokkaasti, että nyt Mersu menee myyntiin.

Tästä pelästyneenä auto toimikin loppumatkan moitteettomasti. Nyt se katsoo minua pihasta anteeksipyytävillä koiransilmillään. Mutta turhaan katsoo. Ei katso kauan.

Jo hiekkalaatikolla opittu totuus on, että jos sinä et leiki minun kanssani, niin en minäkään sinun. Kyllä maailmasta muitakin matkakavereita löytyy.

Bengt tuli ja vei mersupilamin korjaamolle. Jussin ajatuskuplassa ei ole julkaisukelpoisia kommentteja.